Marja-Leena Tuurna
Eeva-Liisa Manner: Matka yli vaihtelevien äärten
Tammi, 2021
Minna Maijala
Katri Vala: Kulkuri & näkijä
Otava, 2021
On kuin Eeva-Liisa Mannerin (1921–1995) ja Katri Valan (1901–1944) uusissa elämäkerroissa kirjojen kansivärit olisivat menneet keskenään sekaisin. Elämänvoimasta kirjoittanut Vala on saanut osakseen tummanpuhuvan kansikuvituksen parantolamiljööstä, kun taas kuolemasta kirjoittaneen ja sisäänpäin kääntyneen Mannerin elämäkerran kansia värittää tummahko punainen.
Elämäkerrat eroavat toisistaan huomattavasti niin tyylillisesti kuin sisällöllisesti mutta myös lähtökohdiltaan ja näkökulmiltaan. Mannerin elämäkerran on kirjoittanut Marja-Leena Tuurna, jolla on ollut henkilökohtainen sidos Manneriin. Hän pyrkii tavoittamaan ihmisen runojen takana ja ottamaan selkoa tämän perimmäisestä luonteesta. Tuurna on laajentanut tietojaan Mannerista tutkimalla SKS:n kirjallisuusarkistoa.
Minna Maijala puolestaan on kirjallisuushistorioitsija, joka on tarkastellut kohdettaan etäisesti vuosikymmenten päästä tutkijan ja tietokirjailijan uteliaisuudella. Maijalan lähtökohtana on kirjallisuushistorioitsijalle tyypillinen myytinpurkuoperaatio. Hän tutkii kohdettaan millimetrin tarkkuudella ja pyrkii tuomaan Valan oman äänen kuuluviin.
Maijala tunnetaan ennen kaikkea Minna Canthin tutkijana ja elämäkerturina. Herkkä, hellä hehkuvainen: Minna Canth (Otava, 2014) toi aikoinaan särmää Canthista vakiintuneeseen yksipuoliseen kuvaan. Maijalalla on Valan elämäntarinaa ja mainetta kohtaan sama tavoite.
Tämänkertainen operaatio vertautuu Agneta Rahikaisen vastaavaan, runoilija Edith Södergranille suomaan uudelleenarviointiin teoksessa Edith: Runoilijan elämä ja myytti (Schildts & Söderströms, suom. Jaana Nikula 2014). Valalla ja Södergranilla Maijala näkee useita yhtymäkohtia, joita heidän välilleen ei aina ole tunnustettu. Myytin ja modernistisen runouden lisäksi heitä yhdisti tuberkuloosi.
Kirjan alkupuolesta suuri osuus on omistettu sen selvittämiselle, miten Katri Valan (oik. Karin ”Kati” Wadenström) rohkea runoilijahahmo oli oikeammin Olavi Paavolaisen luomus. Maijala toteaa: ”Katri Vala ei halunnut esiintyä runoilijana, hän halusi vain kirjoittaa ja olla runoilija, jonka runoja luetaan.” Vala viihtyi hyvin työssään ilomantsilaisen kansakoulun opettajana. Toisin kuin kuvitellaan, Valan runouteen Paavolaisella ei ollut merkitystä.
Elämäkerta antaa suuren roolin myös Erkki-veljelle, jonka kanssa Katri oli läheinen. Molemmat vaikuttivat ajan kirjallisissa ja poliittisissa piireissä. Syy Erkki Wadenströmin esiin nostamiseen on ilmeinen, sillä hänet on tyystin unohdettu Tulenkantajien historiankirjoituksessa – kiistattoman keskeisestä roolistaan huolimatta.
Kirjan loppupuolella korostuu Valan sairastaminen, joka ikävästi kietoutui ailahtelevan yhteiskunnan ja toisen maailmansodan melskeisiin. Yllättävää kyllä, Valan lähipiiristä moni koki sairastamisen mitättömänä sivuseikkana eikä Vala itsekään ottanut tuberkuloosia aina vakavasti.
Vala kärsi lähes ainaisesta rahapulasta. Runoilijan elämän päätös oli karu, sillä Valan kuollessa hänen äitinsä jäi ilman elättäjää ja kuoli vähän päästä nälkään. Valan kuolema herätti aikalaisissa keskustelua taiteilijoiden toimeentulosta. Maijalan mukaan Valasta tietoisesti rakennettiin vähävaraisten ja työväenluokan symboli ja esikuva, puuhamiehenä jälleen Olavi Paavolainen.
Juuri jämähtämistä pelkäksi symboliksi Vala oli kammoksunut. Sen sijaan rohkeus ja sisukkuus ovat piirteitä, joihin Maijala toistuvasti viittaa kuvaillessaan Valan päättäväisyyttä kirjoittaa vastoin odotuksia ja uudistaa runoutta.
Ehkä suurin ansio Maijalan kirjoittamalle elämäkerralle on kuitenkin se, että hän esittää ja tulkitsee kohdettaan aikakauden kontekstissa selittäen laajasti taustoja ja perusteita. Lukijalle piirtyy tarkka kuva niin nuorvoimalaisten kuin Tulenkantajien piireistä 1920–1930-luvuilla. Katri Valan elämäkerta on kirjallisuushistorian kirjoitusta.
Jos voi Valaa kutsua kulkijaksi, sellainen oli myös Eeva-Liisa Manner, joka viihtyi omissa oloissaan kirjoittaen ja kääntäen – niin Oriveden liiterissä kuin andalusialaisessa kartanossa. Mannerin elämäkerta alkaa synnyinkaupunki Viipurista, jossa tyttö jäi vuoden ikäisenä orvoksi, kun hänen äitinsä kuoli ja isä hylkäsi lapsen isovanhempien huostaan.
Lapsuuden ajan kertomukset ovat siitä merkittäviä, että ne avaavat Mannerin myöhempiä runokuvia. Lapsen yksinäisyys, orpous ja ikävä ovat kirjoittajan mukaan tunnistettavissa ennen kaikkea ”Lapsuuden hämärästä” -runossa kokoelmasta Tämä matka (1956).
Lapsuudesta on piirtynyt runoilijan verkkokalvoille myös kuva sodassa kuolleesta hevosesta, mikä ei jättänyt Manneria rauhaan. Hevoset saivat myöhemmin keskeisen roolin Mannerin runojen kuvastossa. ”Memento niille, jotka ovat arvelleet sitä Pegasokseksi. Ei se mikään runoratsu ole, vaan sielun veli, kaatunut sotakaveri”, Manner on pyrkinyt oikomaan käsityksiä. Vaan minkä runoilija tulkinnoille mahtaa? voisi kysäistä oikomisyritystä vastaan.
Mannerin runous ja runoilijuus ovat Tuurnan elämäkerran keskiössä, mutta kirjoittaja ei suoraan pyri selittämään Mannerin runoja tämän elämänvaiheilla. Hyvä niin, sillä Mannerin runot rakentuvat paljon monitilaisemmin eivätkä tyhjene vain biografiseen tietoon. Tuurna ei kuitenkaan jätä osoittamatta yhteneväisyyksiä silloin kun niihin tilaisuus tarjoutuu. Lukija puolestaan saa tulkita Mannerin runoja uudella tavalla, kirjoitusajan kontekstista tietoisena.
Mannerin persoona herättää kiinnostusta kenties siksi, että hän oli vetäytyväinen eikä suostunut haastatteluihin tai esiintymisiin. Monenkirjavat huhut ovat levinneet pikkukylissä, joissa Manner toisinaan asusteli, mutta tietoa puheiden oikomiseen tai vahvistamiseen ei aina riitä. Mannerin Espanjan-aikaan liittyviä hämäriä seikkoja sen sijaan on selitetty runoilijan mielen järkkymisellä. Moni tapaus syineen ja seurauksineen jää edelleen hämärän peittoon, mutta sen mistä Tuurna on kyennyt kertomaan, hän kertoo mukaansa temmaten.
Elämäkerran ansioksi on korotettava sen inhimillinen näkökulma. Mannerin omat teokset, näytelmät, kuunnelmat, runot ja proosa, sekä käännökset merkkiteoksista ovat rikastuttaneet kirjallisuuttamme tavalla, josta olemme kirjailijalle kiitoksen velkaa.
Tuurna muistuttaa, ettei Mannerin laaja tuotanto syntynyt ilman uhrauksia vaan väsytti kirjailijan ja ajoi tämän loppuun. Perfektionistinen, hiomiseen ja aina täydellisempään lopputulokseen pyrkivä kirjoitustapa kulutti kirjailijan fyysisiä ja henkisiä voimia: ”On aina aloitettava alusta ja muokattava itsensä, kirjansa ja kohtalonsa uudestaan [– –] vaikka jokainen uusi kirja ja kohtalo olisi jotenkin samanlainen kuin entinen – kuin uusi otos museossa säilytettävästä metrin mitasta.”
Elämäkertoja on vaikea arvottaa suhteessa toisiinsa. Molemmat onnistuvat omissa lähtökohdissaan. Lukijalle jää Valasta kokonaisempi kuva kuin Mannerista, mutta tämä ei ole yksioikoisesti kirjoittajan vika. Valan elämäkerta on varsin perusteellinen ja perusteltu. Mannerin elämäkertaa sen sijaan lukee kuin mukaansatempaavaa romaania. Tuurna on varmasti siinä mielessä oikea valinta elämäkerran kirjoittajaksi, että hänellä on ollut etuoikeutettu tilaisuus kuulua runoilijan sisäpiiriin ja kenties nähdä tästä puolia, jotka sekä selittävät Mannerin elämänvaiheita että selittyvät niillä.
Teksti: Emmi Ketonen
Kritiikki on julkaistu alun perin Lumoojan numerossa 1/2022.
