– Mitä se sitten tekee?
– Mitä tekee? En tiedä. En ole keksinyt, mitä se tekee, ehkä ei mitään. Ota sinä selvää. Kaveri tökkää esineen syliini ja lähtee pois sen enempiä sanomatta.
Se oli maailmanhistorian huonoin myyntipuhe, ja minä menin lankaan oman uteliaisuuteni ja tyypin itsevarmuuden vuoksi. Menen kotiin kaupungilta ja asetan kummallisen esineen sohvapöydälle. Se tosiaan vain on. Punnitsenkin sen huvikseni. Painaa viisi kiloa ja on metallikuutio. Siinä on joka sivulla kiekkoja neljässä kerroksessa, joissa on nähtävästi satunnaisia numeroita. Toisen kerroksen numerot ovat roomalaiseen tyyliin. Kun niitä pyörittää, mitään merkittävää ei tunnu tapahtuvan. Kiekkojen pyörittämisestä kuuluu äänekäs mekaaninen klik. Mitään muuta ei tunnu tapahtuvan. Siinä ei edes lue kuka tai mikä tämän hermostuttavan kojeen on kehittänyt.
Tutkin mokomaa kuutiota tunteja ennen kuin sain itseni sen äärestä nukkumaan. Unet ovat täynnä kuutioita, jotka eivät paljasta salaisuuttaan. Klik, klik, klik vain kuuluu läpi unen ja kuutioita leijuu tyhjyydessä. Klikkailu kuulostaa ivalliselta. Kuutiot nauravat minulle. Saan välillä yhden niistä kiinni ja yritän pyöritellä niiden kiekkoja eri numerosarjoihin. Ei mitään muuta kuin klik, klik, klik. Kuulen äänen, vaikka en edes pyörittele niitä kiekkoja. Ne pyörivät itsekseen ja pilkkaavat minua. Aivan kuin joidenkin vanhojen mekaanisten kellojen raskaat sekuntiviisarit laskisivat aikaa eteenpäin ja taaksepäin epärytmikkäässä kakofoniassa.
Töissä mistään ei tule mitään lyhyen ja levottomasti nukutun yön jälkeen. Sorvi huutaa eri erroreita vähän väliä, kun laitan koneeseen vääriä mittoja ja koodeja. Saan katseita kollegoilta ja kiroilen itsekseni. Olen jäljessä päivän kiintiöstä, mutta se ei jaksa nyt kiinnostaa. Se ajattelu mitä saan tehtyä on varattu mystiselle esineelle. Pakkohan sen on jotain järkevää tehdä. Ei se voi vain olla.
Kello on vihdoin viisi ja työpäivä päättyy. Kai minä sain tehtyä muutaman sellaisen kappaleen joka kelpaa. Kävelen pomon toimistoon. Hän syö paraikaa sämpylää ja tuijottaa tietokoneella jotain, jonka voisi olettaa liittyvän metallin työstöön tai esimiehenä toimimiseen. Luultavasti shoppailee kuitenkin jotain alkuperäistä mutteria romuun klassikkoautoonsa, josta se ei voi olla puhumatta.
– Pitäisi ottaa viikko vapaata, minä sanon ja istun pöydän edessä olevaan tuoliin. Pomo on tukehtua sämpyläänsä, koska yrittää nielaista palan kerralla kuin linnunpoikanen.
– Jaa. Sulla oli kyllä muistaakseni pari viikkoa sisällä. Koskas ottaisit? Pomo laittaa lukulasit päähänsä ja niistä heijastuu tietokoneen ruutu.
– Nyt.
– Nyt?
– Nyt, minä sanon uudestaan ja hän huokaisee ja kopauttaa kynällä pöytäänsä ärtyneenä.
– No miksi niin pirun kiire? Pitäiskö mun saada tänne joku huomiseksi?
– Nyt on hiljaista. Kyllä joku keikkailija aina tulee mielellään, yritän hieman sovitella. Tajuan väsymykseltänikin että pyyntö on tosiaan aika äkillinen ja vapaa viikkoni on vaarassa jos olen asiasta täysi mulkku. Minulla ei vain nyt ole kauheasti aivoja tahdikkuuteen. Vähemmän kuin tavallisesti.
– No, olet oikeassa. Mulla on yksi tyyppi joka on kysellytkin keikkaa jo jonkin aikaa. Mutta ilmoita ensi kerralla aikaisemmin, pomo klikkaa jotain pari kertaa ja nyökkää minulle. Ymmärrän sen tarkoittavan, että nähdään viikon päästä ja että mene pois, jotta voin syödä sämpyläni.
En ole koskaan ajanut nopeammin kotiin töistä. Aivoni kuplivat ja käteni syyhyävät. Haluan päästä mystisen esineen kimppuun. Sehän on vain joku kone, tai mekanismi. Minä olen hyvä niiden kanssa. Ei sen tarkoitusperän selvittäminen voi olla niin vaikeaa. Hypistelen kuutiota. Yritän kaikkea mitä keksin. Kääntelen sitä kaikille kyljille. Pyörittelen kiekkoja erilaisiin sarjoihin, kuten tuskastuttavissa unissani. Levyissä on samat numeraalit joka kyljellä. Pahinta on, että en edes ymmärrä, miten koko laatikko on ollut mahdollista tehdä. Se ei vaikuta ruostumattomalta teräkseltä, mutta siinä ei ole missään lainkaan korroosiota. Se painaa hurjan paljon, eikä missään näy ruuveja tai mitään, mistä sen voisi avata tai päätellä yhtään mitään muutakaan. Sen sisällä on pakko olla jotain. Sen on pakko tehdä jotain. Sen on pakko olla jotain varten. Epätoivo valtaa taas mielen. Olin aivan varma että saisin mysteerin ratkaistua tänään. Olen yrittänyt googlailla kaikilla mahdollisilla avainsanoilla, joilla voisi selvitä, mikä on tämän kuution funktio.Vastaan tulee vain rubikin kuutioita ja vastaavia leluja. Minun on pakko soittaa edelliselle omistajalle, vaikka sille tyypille en koskaan mielelläni juttele.
Puhelin soi todella kauan ennen kuin hän vastaa.
– Hei!
– Mikä tämä kuutio on? Mitä se tekee? Kai sä nyt jotain siitä tiedät?
– Diili on diili. En tiedä. Älä ikinä enää puhu mulle siitä kuutiosta, hän sanoo turhautuneena ja sulkee puhelimen. Tekisi mieli heittää puhelin parvekkeelta, tai itseni. Kolmannesta kerroksesta putoamisesta ei kuitenkaan taida kovin moni selvitä, edes äärimmäisen turhautumisen mahtavalla voimalla. Palaan kiltisti kuution pariin.
Herään sohvalta istuvasta asennosta. Niska on jäykkänä, ja aamupäivän aurinko ampuu lasersäteen verhojen välistä suoraan naamaani. Sokaistun hetkeksi. Kun tunnen kuution painon ja saan hetkeksi menetetyn näköni takaisin, toivon että olisin pysyny sokeana. Ilmeisesti olen nukahtanut ja nukkunut seuraavaan päivään kuutio sylissäni. Sentään se ei tällä kertaa tullut uniini, sain sen tyrannialta yön mittaisen tauon. Nyt olen kuitenkin takaisin tässä maailmassa, ja tässä maailmassa on vain minä ja kuutio. Kuutio ja minä. Klik, klik, klik. Tulen pian hulluksi. Olen tullut hulluksi. En edes muista, koska olen viimeksi syönyt. Ehkä syön kuution. Sitten se on poissa elämästäni. Tai minusta tulee uusi kuutio kuution tilalle ja osaan sanoa vain klik, klik, klik.
Minulla on vielä yksi idea. Ehkä kuutio on joku antiikkikapine, josta minulla ei ole mitään tietoa. En ole koskaan kerännyt vanhaa romua, teen mieluummin uusia asioita. Ehkä tämä on joku muinainen monimutkainen kynänteroitin, jota vain aateliset osasivat käyttää jossain päin maailmaa. Sen jälkeen sen tarkoitus unohdettiin ja se on kulkenut läpi historian ja eri maailmankolkkien kautta tähän lähiöön, kymmenien turhautuneiden käsien kautta. Minä aion olla sen viimeinen uhri. Parin korttelin päässä on antiikkikauppa, jonka omistaja mitä luultavimmin harrastaa vanhaa romua ja niiden historiaa. Minä kysyn sieltä.
Painava ovi kilahtaa. Liikkeessä on vanhoja koristeellisia ja epämukavia sohvia, tauluja, valurautaisia poljettavia ompelukoneita ja pieniä esineitä joita löytyy ladoista ja vanhoista taloista, eikä niiden tarkoitus ole ensisilmäyksellä selvä. Tämä paikka on kummallinen eri aikakausien kaatopaikka. Mennyt aika toistensa päällä, sekaisin ja unohdettuna. Joskus joku kai vie palan muinaisuutta nykyiseen kotiinsa ja sen tilalle tulee uusi esine edustamaan eri aikaa ja paikkaa.
Voin mahdollisesti olla oikeassa paikassa tehtävääni ajatellen. Vihdoin kuulen, kun joku könyää takahuoneesta liikkeen puolelle.
Mies katsoo minua kysyvästi ja jotenkin yllättyneenä siitä, että joku on tullut hänen liikkeeseensä, hänen aikapoimuunsa. Nostan kassin pöydälle ja avaan sen. Kirottu kuutio tuijottaa nyt meitä molempia.
– Mikä tämä on? Minä kysyn. Mies nostaa esineen. Hölskyttää sitä, kääntelee sitä ja etsii jotain, mikä antaisi jotain vihjettä. Sitten hän pyörittää yhtä kiekkoa, sitten toista. Klik, klik. Mitään ei tapahdu.
Hän huokaisee.
– En tiedä. Vieläkään, hän sanoo kyllästyneenä.
– Miten niin vieläkään? Minä sanon, mutta pelkään tietäväni vastauksen.
– Tämä tuotiin minulle jo viime viikolla. En vieläkään tiedä yhtään, mikä se on. En ole koskaan nähnyt mitään samankaltaista, hän vastaa juuri kuten pelkäsinkin. Kaveri on jo käynyt täällä näyttämässä tätä. Olisi pitänyt arvata.
– Kiitos, sihisen hampaideni välistä. Pakkaan kuution kassiin ja jätän hänet rauhassa möyrimään aikakerrostumaansa.
Istun tuijottamassa kuutiotani. Aivoihin sattuu. Minun on pakko tietää edes, mitä sen sisällä on. Ehkä voin sitten kasata sen takaisin kokoon, ja saan vihdoin tietää edes jotain. Kävelen parvekkeelle kuutioni kanssa. Tähtään asfalttiin ja tipautan kuution. Suuri helpotus kulkee lävitseni sen parin sekunnin aikana, kun kuutio tekee matkaansa maahan. Jos ei tästä muuta tule, niin tämä on ainakin kosto minun aikani tuhlaamisesta.
Tuijotan kojetta, joka on maassa vahingoittumattomana. Epätoivo on taas tosi. Sille ei ole tapahtunut yhtään mitään. Nostan sen ja katselen joka sivulta. Ei mitään jälkeä, vieläkään. Turhat kiekotkin toimivat samalla tavalla kuin ennen tiputusta. Klik, klik, klik. Tarkastelen kuutiota, luvattoman pitkän ajan. En tiedä mitä muutakaan tehdä.
– Mikä se on? Joku toljottamistani ihmettelemään saapunut mies kysyy minulta.
– En tiedä. Kukaan ei tiedä. Voi olla aikakone, tai paperipaino, vastaan kysyjään katsomatta.
Samalla saan parhaan idean mitä muistan koskaan saaneeni.
– Haluatko sen? Sanon ja ojennan kuution miestä kohti.
– Mitä se maksaa? Mies sanoo utelias sävy äänessään.
– Ei yhtään mitään. Kunhan otat sen heti itsellesi, sanon ja annan kuution hänen käsiinsä.
– Selvä, hän sanoo ja myhäilee tyytyväisenä ja laittaa laatikon kainaloonsa. Melkein tuntuu pahalta laittaa moinen kirous kiertoon. Melkein. Heilautan hänelle kättä hyvästiksi ja kävelen rappuani kohti. Mutisen itsekseni että aikakone se on. Ainakin ajantuhlauskone, ellei muuta. Joka askeleella, jolla loittonen kuutiosta, sieluni kevenee hieman. Olen pian vapaa. Kuulen jo takaani klik, klik, klik. Parka, ei tiedä mitä hänellä on edessä.
Teksti: Jan Haglund
Kuva: Milad Fakurian / Unsplash
