Camilla soitti, kun olin lähdössä Ransun kanssa aamulenkille. Kesti hetken ennen kuin tajusin, kuka soittaja oli. Kari oli joutunut sairaalaan. Katselin porstuan ikkunoista märkinä hiutaleina tippuvaa nollakelin lunta.
Kiitin Camia että soitti. Välähdyksenä muistin sen pikkutyttönä juoksemassa tuossa pihamaalla. Silloin se kuulosti vähemmän äidiltään. Oli toukokuun loppu tai kesäkuun alku, paljon omenankukkia. Isä ja äiti, Camillan isovanhemmat, olivat vielä elossa ja istuivat pihakeinussa Karin ja minun kanssa. Juotiin kahvia ja äiti oli varmasti leiponut pullaa, koska Kari ja tytöt olivat käymässä. Camilla toi mummilleen kimppukaupalla leskenlehtiä ja juoksi takaisin keräämään lisää. Vai oliko se Henna?
Olin luvannut Karille jotain mutta unohtanut. Olin varma siitä. Koko aamulenkin ajan pohdin, mitä se oli. Ransu telmi lumessa ja viskelin sille lumipalloja. Katajamäen mäntyjen oksat roikkuvat raskaina nuoskalumesta, joka tipahteli paakkuina maahan. Pitkin polkua lojui oksia, jotka olivat edellispäivinä katkenneet lumen painosta.
Kotiin palatessa se osui porstuassa silmääni: Dewaltin naulapyssy. Olin luvannut viedä sen lainaan pikkuveikalle monta viikkoa sitten.
Veisin sen nyt, päätin.
Pyyhin Ransun tassut, annoin sille aamupalan, keitin kupin kahvia ja söin banaanin. Katselin ikkunasta lintulaudan oravia ja Ransu nousi viereeni penkille haukahtelemaan niille. Panin kahvikupin tiskialtaaseen likoamaan.
Porstuassa puin Ransulle uudelleen valjaat, vedin jalkaan nastakengät ja pakkasin naulaimen salkkuunsa. Poimin sen mukaani ja toiseen käteen Ransun fleksihihnan.
Kari oli aina ostanut kaikenlaista sekundaa remontteihinsa. Jos aikoo paneloida saunan, luulisi että ymmärtäisi hankkia kunnon välineet. Mitäköhän lautaa se oli tilannut? Olin huomauttanut tästä sille ennenkin.
Lähdin kaupunginsairaalaa päin. Muistin miten Essi-sisko joutui sinne aivokalvontulehduksen takia teinityttönä. Vai oliko se umpisuoli, joka puhkesi? Olin kymmenen vanha ja muistan, miten äiti harmaantui huolesta ja itkeskeli iltaisin makuuhuoneessa. Isä istui mykkänä jättiläisenä saunan edustan penkillä, poltti ketjussa ja murahteli.
Suuntasimme Katajamäen yli kohti keskustaa. Pyry tiheni ja ilma kylmeni. Ransu jäkitti parin metrin välein nuuskimassa pissoja – tuore lumi varmaankin tarjoili kaikki hajut kirkkaampina.
Mitä Cami olikaan sanonut isästään? Makasikohan se letkuissa siellä? Kylmä väristys kävi selkäpiitä pitkin ja tuli yksinäinen olo.
Onko uutiset luettu, kysyin Ransulta, kun se jatkoi tasaisempaa jolkotusta vieressäni, häntää heiluttaen, iloisena lisäulkoilusta. Tiesiköhän Essi, että Kari on sairaalassa? Olikohan Essi antanut oikean numeron, en ollut saanut sitä kiinni pitkään aikaan.
Maantieltä käännyin Keskuskadulle, mutta tarvottuani aikani kävi selväksi, ettei se ollutkaan Keskuskatu. Pyrytti niin sankasti, etten nähnyt mitään. Olin eksynyt, omassa kotikaupungissani.
Miksi minun pitää nähdä sun paskaremontin eteen näin saatanan paljon vaivaa. Lumiturkkinen Ransu katsoi minua alta kulmain, se aisti, että aloin olla pahalla päällä.
Sitten se äkkiä häämöttikin horisontissa, kaupunginsairaala. Kapusin mäelle.
Pääovissa oli kaikenlaisia kylttejä ja ambulanssiramppi oli purettu. Kysyin tupakoivalta jolpilta, missä sisäänkäynti oli. Se meni sisälle, kysyi eteisessä takkia pukevalta naiselta jotain ja tuli takaisin ulos.
”Ei tää kuulemma oo ollut sairaala enää vuosiin”, jolppi sanoi.
Teki mieli väittää vastaan, täällähän Essiäkin hoidettiin. Mutta ulko-ovien plakaateissa oli vieraskielisiä firmannimiä, joten uskoin poikaa. Kiitin ja käännyin keskussairaalaa päin.
Dewalt alkoi painaa, piti vaihtaa kättä vähän väliä. Tajusin liian myöhään, miten pitkä matka keskustasta olikaan keskussairaalalle. Vitutti, mutta takseja ei näkynyt, joten ei auttanut kuin kävellä.
Pysähdyin bussipysäkille vetämään henkeä. Menisinkö loppumatkan bussilla? Tästä pitäisi mennä kolmonen, mutta kun bussi viimein tuli, se vain kiihdytti ohitseni, eikä se ollut kolmonen vaan 29, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Huokasin ja nousin ylös.
Ransu veti minua eteenpäin, se ei ollut moksiskaan. Lumisade tiheni tihenemistään ja lisäksi pohjoistuuli alkoi tuivertaa, ja sitten alkoi hämärtää. Lunta tuli joka suunnasta. Olin eksynyt.
Huilasin välillä kinoksissa. Pari autoa hidasti kohdallani, mutta huidoin ne pois. Ransu nosteli tassujaan lepotauoilla, sen taisi olla kylmä. Käsiä särki. Viskasin salkun kinokseen ja huusin saatanaa, mutta rauhoituttuani kävin poimimassa sen takaisin mukaan.
Mietin Essiä, miksei se vastannut. Tuntui synkältä, olinko sanonut jotain väärää ja siksi ei halunnut puhua?
Tämäkin tie näytti vieraalta, vai johtuiko se lumesta.
Kun vihdoin löntystin perille, oli jo pimeää. Liukastuin noustessani ambulanssiramppia sairaalan edustalla. Kaksi huomioliivimiestä oli tupakalla ulko-ovien edessä ja tulivat apuun, kun en ollut päästä ylös. Hävetti. Ransu murisi ja haukahteli miehille, kun ne auttoivat minua pystyyn.
Käskin Ransun hiljaiseksi. Huohotin happea keuhkoihin.
”Herra, oletteko kunnossa? Käykääs istumaan.” Auttoivat minut penkille.
Huidoin heitä pois ja koetin selittää, että tulin Essiä tapaamaan. Veljeäni.
”Essiä?”
Niin Karia.
Jahtasin Karia pihan poikki piharakennukseen ja siellä ylös vintille. Karjuin sille vihaisena, se käpertyi ullakon perimmäiseen nurkkaan ja piteli päätään sikiöasennossa. Olin kohottamassa kättäni lyöntiin, kun kuulin sen hätäisen nyyhkytyksen.
”Miksi sää aina kiusaat?” se sai sanottua.
Valtava paha olo ja katumus kulki aaltona lävitseni.
”Herra? Kuulitteko te?”
Kansliassa oli jotain häikkää.
Onko Essi täällä?
”Tänne ei saisi koiria tuoda sisään”, nainen sanoi. Se katseli isoa monitoria ja vilkuili minua epäilevästi.
”Essi, mikäköhän oli sukunimi”, se kysyi.
Kari, pikkuveli.
”Olisiko sukunimeä?”
On tietenkin.
Kului hetki, se oli ihan kielen päällä. Hävetti, ryin ja kaivoin taskusta lompakon ja sieltä kortin. Lundqvist.
”Heeei! Jari-setä!” sanoi nuori nainen. Kun käännyin, se näytti tutulta, äidiltä tai Essiltä. Mutta äiti oli kuollut jo kauan sitten.
Minä jäin kotitaloon, Kari muutti Tampereelle ja opiskeli diplomi-insinööriksi. Tein rakennushommia, asuin isän ja äidin yläkerrassa. Lunastin sen Essiltä ja Karilta, kun ensin isä ja sitten äiti joutuivat hoitokotiin ja kuihtuivat pois. Siitäkin oli jo monta kymmentä vuotta, vaikka välillä juttelinkin kummankin kanssa vieläkin.
Kari asui ulkomaillakin ja olimme harvoin yhteydessä, kunnes se sai yli neljäkymppisenä Camin ja myöhemmin Hennan. Kun Cami oli syntynyt, Kari soitti ja kysyi, voisinko olla tälle sedän lisäksi myös kummi. En saanut sanaa suustani, mutta kun sain nieleskeltyä itkun pois, lupasin että mielellään. Tyttöjen äiti oli usein vihainen minulle, kun kimpaannuin ja sanoin mitä sattuu.
Kummatkin tytöt vaikuttivat kuitenkin pitävän minusta. Tykkäsin rakennella niiden kanssa kaikenlaista, kun ne tulivat vanhaan mummolaan käymään. Nikkaroin pienen vesirattaan takapihan ojaan ja polkuauton. Kävin vieläkin laittamassa joka vuosi vesirattaan puroon, kun lumet sulivat, ja odottelin että tytöt tulisivat käymään. Halusivat vieläkin nähdä sen joka kerta, vaikka kävivät tietysti harvoin, niillä oli omat kiireensä.
Hoitaja ei taipunut, mutta Cami puuttui asiaan ja sanoi että voisi odotella Ransun kanssa tupakkipaikalla, että käyn katsomassa Karia. Vierailuaika loppuisi pian.
Näytin kai huolestuneelta, koska Cami vakuutteli, että Kari jaksoi ihan hyvin tilanteeseen nähden. Ransu hyppi Camia vasten ja koetti nuolla sen naamaa.
Poimin Dewaltin, pyyhkäisin siitä isoimmat lumet neuvontakopin edustalle ja lähdin toisen, ystävällisemmän hoitajan perässä hisseille.
Osaston ovet aukesivat. Kävelimme pitkää käytävää, riisuin pipon ja pudistelin siitä lunta, panin sen taskuun ja suin rukkasilla parrasta sohjoa pois. Käytävän päässä oli nuori nainen, joka näytti tutulta. Katri! mietin ja huiskutin ja huusin sitä. Vierelläni kulkeva hoitaja säpsähti, mutta nuori nainen pani puhelimen korvalta taskuunsa.
”Se oon minä, Henna”, se sanoi, kun tulin kohdalle. Se halasi minua nopeasti.
Henna, tietysti. Hoitaja supatti jotain Hennalle ja kääntyi kannoillaan. Henna nyökytti, kääntyi sitten minua kohti ja hymyili.
”Isä on ihan hyvässä kunnossa, ei ole mitään hätää”, se rauhoitteli. Puristin Dewalt-salkkua sylissäni.
”Katopa kuka tuli”, Henna sanoi astuessamme huoneeseen. Essiä ei näkynyt missään.
Kari istui sängyssä. Olin odottanut, että olisi laitteita ja letkuja. Mutta se istuikin sängynlaidalla eikä ollut moksiskaan, silmänalukset olivat vain tummat ja näytti kalpealta.
”No terve velimies”, se mutisi ja virnisti vinosti.
Toin tämän Dewaltin lainaan. Se sinun Einhell on ihan paska, ei sillä voi tehdä mitään.
Kari katsoi minua aluksi hölmistyneenä, sitten virnisti taas ja maiskautti suutaan.
Oletko pahastikin sairas?
”Mitä siinä meuhkaat. Mulla on se flimmeri, kai sen muistat. Tarkkailevat tänään ja päästävät huomenna kotiin, turhaan murehdit. Vaihtoivat sen rytmin taas”, Kari sanoi.
”Mistä sinä tulet, Pohjoisnavaltako? Näytät ihan lumimieheltä”, se ilveili.
Helpotti että Kari pääsisi kotiin. Hiutaleet, joita en ollut saanut puisteltua, sulivat lämpimänä kauluksesta sisään ja rinnuksille. Olin ajatellut sanoa sen ja nyt se tuli ulos:
Anteeksi että kiusasin sinua, kun olit pieni. Muistatko kun jahtasin sinua piharakennuksen vintille asti. Siellä kävit itkemään, että miksi sää aina kiusaat minua.
Sanoin ja vedin henkeä.
Ikkunasta näkyi lumipyryn seassa lintuja. Oli hiljaista. Tunsin oman hengitykseni kuumana takinkaulusta vasten. Lumikökkäreet sulivat nilkoissa ja valuivat kylmänä vetenä kengänsuista sisään. Köhäisin mutta Kari ei sanonut mitään pitkään aikaan. Kun Cami oli pieni, se halusi tietää kaiken tähdistä ja avaruudesta. Kerroin sille, että kuussakin on käyty, eikä se uskonut vaan minun piti kirjastosta hakea video ja näyttää. Sen jälkeen se halusi astronautiksi.
Sitten Kari sanoi: ”Ei se mitään. Mitä sää vanhoja asioita. Istu nyt äläkä tönötä siinä ku vähäpäinen. Missäs Ransu on?”
Istuin tuolille. Odotin vähän, että henki tasaantui ja pyyhkäisin vedet poskilta. Kysyin Essistä.
”Ekkö sää muista, Essi on ollut taivaassa jo monta vuotta”, Kari sanoi, ” – ei meitä oo enää ku me kaks vanhaa käyrää.”
Katria tarkoitin. Vaimoa.
”Ei se minusta välitä, on toisen kanssa naimisissa”, Kari vastasi ja kurtisti sitten kulmiaan. ”Ekkö sää tosissaan muista että Essi on kuollut?”
Cami tuputti minulle taksia, mutta kieltäydyin, valehtelin että olin unohtanut lompakon kotiin. Istuin penkille ja pyysin sitä jäämään tupakille. Tiesin tuoksusta, että se poltti, vaikka se nuorena likkana yritti peitellä sitä minulta. Se tarjosi minulle tupakan, sytytti omansa ja sitten minun.
Muistatko kun opetin sulle Orionin, Ison Karhun ja Pikku Karhun. Tuossa on se kattila. Tuliko sinusta astronautti?
Cami hymyili. Kun se oli polttanut toisenkin tupakan, oltiin hiljaa ja se rapsutteli syliinsä nukahtanutta Ransua.
”Pärjäättekö te ihan varmasti nyt”, se kysyi, kun nousin ylös.
Teksti: M. Vuorinen
Kuva: Foundry/Pixabay
