Aura Koivisto
Harhamat
Into, 2023
Harvassa kaunokirjallisessa teoksessa enää korotetaan ihminen luomakunnan kruunuksi. Lajien yhteiseloa ja lajienvälisyyttä voidaan teksteissä tutkia monin eri tavoin, myös fantasian keinoin. Aura Koiviston romaanissa Harhamat tarkastellaan ihmisen suhdetta kuvitteellisiin lajihybrideihin, ja tähän viittaa romaanin nimikin: ”harhama” merkitsee kimeeriä, lajien sekamuotoa.
Koiviston romaanin minäkertoja on ympäristöahdistusta kipuileva nainen. Urbaani elämä käy kertojalle sietämättömäksi ja hän muuttaa kulahtaneeseen mökkiin syrjäseudulle, arvoitukselliseen Aberraniaan. Kaupungissa hän käy enää tapaamassa ystäväänsä ja terapeuttiaan. Terapeutilla on valta määrätä naisen kohtalosta tai ainakin toimeentulosta: onko edessä sairaseläkkeen jatkuminen vai työkokeilu?
Terapeutin sohvalla on hankalaa puhua siitä, millasta Aberranian arki todella on. Uuden kotiseudun asukkaat ovat ihmisten ja eläinten hybridimuotoja: kettu käy kahdella jalalla, käki puhuu ihmisten kielellä ja naapurin muori munii. Pian ihmisnainen otetaan jäseneksi kimeerien monimuotoiseen perheeseen. Entinen yksineläjä kohtaa myös elämänsä rakkauden, joka kantaa naista haukansiivillään.
Romaanin minäkertoja ei löydä paikkaansa kaupungista, mutta periferiassa hänestä sukeutuu reipas ja käytännönläheinen uusmaalaistuja. Hahmo tuo mieleen Maarit Verrosen romaanien päähenkilöt, jotka suhtautuvat uusiin olosuhteisiin ja tilanteisiin korostetun asiallisesti. Verronen kuitenkin kuljettaa kerrontaa Koivistoa notkeammin ja selittää vähemmän.
Koiviston romaanin asetelma muistuttaa myös TJ Klunen fantasiaromaania The House in the Cerulean Sea (2020, suomennettu 2021 nimellä Talo taivaansinisellä merellä, Karisto). Myös siinä oikeudentuntoinen päähenkilö päätyy luonnonkauniille syrjäseudulle ja löytää rakastavan perheyhteisön. Kummajaisten ihanneyhteisö on ulkopuolisten uhkaama, kuten Aberraniakin – ja siinä piilee osa yhteisön viehätystä.
Harhamat-romaanissa on sekä tuttuja että tuoreita aineksia. Asetelma lupaa hyvää, mutta tyylillisesti kirja on kummallisen kankea. Minäkertoja paasaa, vääntää ympäristöfilosofiaansa rautalangasta ja esittää juhlallisia retorisia kysymyksiä. Lukemisen sujuvuutta haittaavat erilaiset maneerit, kuten tarpeettoman runsas kursiivin ja lainausmerkkien käyttö.
Aluksi jopa mietin, pyrkiikö teksti johtamaan lukijaa harhaan – paljastuuko juonen edetessä jokin käänne, joka selittää tyyliratkaisuja? Tämän kaltaista ahaa-elämystä en kuitenkaan saa, ja tietty juhlapuhemainen sävy säilyy läpi romaanin:
”Miten kohtelemme muita eläviä olentoja – eikö se ole lopultakin tärkein kysymys?
Ainakin sen pitäisi olla, sillä me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä ja riippuvaisia muista, emmekä vain muista ihmisistä vaan muista elävistä, kaikista, kaikesta.”
Vaikka kirjan aiheena on lajien sekoittuminen, kimeerien yhteisössä ei tunnu olevan kyse lajienvälisyyden tutkimisesta esimerkiksi posthumanistisessa viitekehyksessä. Aberranian mielikuvituksellisille asukkaille väkivalta on tabu ja elävän olennon lihaa ei sovi syödä. Harhamat ei kuvaa elämän kiertokulkua luonnossa, vaan paratiisin kaltaista tilaa. Ympäristön kauneuttakin maalaillaan totunnaisin kuvin: on utuista viherrystä, puiden välistä siilautuvaa aurinkoa ja pehmeästi kumpuilevia vuoria. Vain ihminen rumentaa, satuttaa ja saastuttaa.
Harhamat-romaanin nimestä tulee välittömästi mieleen Irmari Rantamalan (Algot Untola, Maiju Lassila) järkälemäinen klassikko Harhama (1909, Kustannusosakeyhtyö Kansa). Rantamalan outo (anti)romaani Harhama on lajihybridi. Mikä Koiviston Harhamat on lajiltaan, sekamuoto sekin? Arvioissa sen lajiksi on mainittu esimerkiksi fantasiaromaani, tendenssiromaani, maaginen realismi ja pastoraali-idylli.
Itse makustelen lajimääreenä uuskummaa, mutta siihen Harhamat ei liene kyllin kokeellinen. Päädyn luokittelemaan kirjan eräänlaiseksi moderniksi faabeliksi. Kimeereillä on kirjassa sama tehtävä kuin eläinhahmoilla opettavaisissa eläinsaduissa: kertoa ihmisluonnosta. Vaikka kertoja löytää Aberraniasta uuden elämäntavan ja yhteisön, hän ei oikeastaan opi lajihybrideiltä uutta. Kimeerien peilistä hän näkee ihmisen tuhovimmasta saman totuuden, jonka tunsi jo tullessaan.
Koiviston romaanin eetos luontoyhteyden vaalimisesta on sympaattinen ja ajatus kaupungista pakenemisesta viehättää. Asetelman täydet mahdollisuudet jäävät kuitenkin hyödyntämättä, sillä lajienvälisyyttä ja lajien sekoittumista ei tarkastella niillä moninaisilla keinoilla, joihin romaani taipuisi – esimerkiksi erilaisia näkökulmia tai kielirekisterejä hyödyntäen.
Teksti: Paula Sankelo
