Alias-pelin käydessä kiivaana seuraavaksi selitettäväksi sanaksi tulee vankila. Ensimmäisenä mieleen putkahtavat kalterit. Heti perään ajatuksiin nousee kuva jykevästä ja kolkosta kivirakennuksesta, jota ympäröivät korkeat muurit, mahdollisesti jopa piikkilanka.
Suomessa on 28 vankilaa. Niissä vapauden taso vaihtelee, eikä jokaisessa ole kaltereita. On suljettuja vankiloita, joissa tuomiotaan suorittava riisutaan lähes kaikista oikeuksistaan. Elämää säätelevät tarkat rutiinit, kuri ja säännöt.
Avovankilassa vanki on jo hieman lähempänä vapautta. Hän voi käydä töissä, asua kodinomaisemmin kuin suljetussa laitoksessa, tehdä kauppareissuja ja valmistaa omat ateriansa. Vapaammista oloista huolimatta myöskään avovankiloiden asukkailla ei ole täyttä oikeutta hallita elämäänsä.
Vangille, joka on menettänyt oikeutensa, luova toiminta, jossa hän voi hetkeksi unohtaa laitoksen paineen, voi olla elintärkeää. Virpi Niemi, Heidi Puustinen ja Kai Maksimainen kertovat Liisa Määtän haastattelussa vankiloissa pidetyistä kirjoitustyöpajoista ja siitä, millaisena henkireikänä ne vangeille toimivat. Vankilat eivät ole irrallisia muusta maailmasta, eivätkä myöskään luovasta kirjoittamisesta tai kirjallisuudesta.
Vankila ei jätä jälkeään ainoastaan sen tilapäisiin asukkaisiin, vaan myös siellä työskenteleviin. Vankilassa eri tehtävissä toiminut kirjailija Petri Nurmi kertoo Telma Peuran haastattelussa, miten laitos ja sen asukkaat vaikuttavat hänen teoksiinsa.
Vastaanottokeskus ei ole vankila, mutta siellä asuvat voivat kokea irrallisuuden tunteita ja tiukkaa viranomaisvalvontaa. Irina Niinivaara käy esseessään läpi, miten vastaanottokeskuksia kuvataan runoudessa ja kirjallisuudessa.
Tässä lehdessä vankila ei ole ainoastaan laitos tai rakennus. On lukematon määrä ihmisiä, jotka eivät suorita rikostuomiota, mutta tuntevat elävänsä vankilan kaltaisissa olosuhteissa. Tuntemuksen voi synnyttää esimerkiksi erityisen ahdistava tilanne tai sairaus, joka hallitsee elämää. Anette Joelssonin haastattelussa Veera Sylvius avaa syömishäiriöstä kertovan esikoisromaaninsa taustoja.
Aina ahdistavista ja vapaudettomista olosuhteista ei kerrota ainoastaan ihmisten näkökulmasta. Sara Savolaisen esseessä tutustutaan siihen, miten tuotantoeläimiä ja niiden suhdetta ihmisiin kuvataan niin kotimaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa kuin aikuisten romaaneissa. Lasten ja aikuisten maailmaa kirjallisuudessa pohtii myös Jutta Kokkonen, joka lähestyy esseessään aihetta leikin ja väkivallan käsitteiden kautta.
Vankila voi olla myös eräänlainen mielentila. Teemu Korpijärvi tarjoaa Tartu kynään! -palstalla vinkkejä siihen, miten taltuttaa jokaiselle kirjoittajalle tuttu writer’s block. Lotta Leinonen puolestaan miettii esseessään, miksi kirjailija voi haluta piiloutua toisen nimen, pseudonyymin, taakse.
Joskus luovan kirjoittamisen lukot saattavat liittyä myös yksittäisiin sanoihin. Maija Komosen haastattelussa Kotimaisten kielten keskuksen Kielitoimiston sanakirjan päätoimittaja Minna Pyhälahti kertoo, milloin voi keksiä uusia sanoja ja milloin sanojen kanssa on hyvä olla erityisen tarkkana.
Kun lukeminen tuntuu vaikealta ja lukemisen kanssa on lukossa, voi olla helpompi lukea jollekulle, jonka tietää kuuntelevan tuomitsematta. Tällaisia kuuntelijoita ovat kirjastoissa toimivat lukukoirat. Lukukoira Aliinan emäntä Helena Soukka avaa Lumoojan lukijoille, millainen on lukukoiran arkityöpäivä.
Vankeuden ja vapauden tunteet näkyvät myös tämän lehden luovissa teksteissä. Sofi Ylikoski käsittelee runoissaan valloitettuja ihmismieliä ja -kehoja. Niina Mauri puolestaan kirjoittaa novellissaan kaihoisasti siitä, millaista on käydä lapsuudenkodissa, kun ihmiset ovat jo lähteneet, mutta tavarat jääneet paikoilleen.
Lumooja toivottaa lukijoille vapaudentäytteisiä lukuhetkiä. Voit nauttia lehdestä varjossa tai valossa.
Teksti: Maija Komonen ja Liisa Määttä
