Kaunokirjallisuus: Joku on tehnyt minusta ihmisen

Olimme pelaamassa biljardia, se oli järjetöntä.

Hädin tuskin osasin pelin sääntöjä, mutta eihän sillä voinut olla merkitystä, minä silloin ajattelin.

Minähän sentään tiedän, kuinka köötä pidellään, osaan käyttäytyä baareissa toivotulla tavalla; jättää takkini narikkaan ja jonottaa tiskillä omaa vuoroani, painaa pankkikortin lukijaa vasten ja sanoa sitten kiitos. Väliäkö sillä, jos en osu palloihin.

Baarissa meitä tuijotettiin – tai ei:

sinua tuijotettiin.

Naistenvessassa vaaleaverikkö vilkaisi minua. Hän löyhkäsi käyneeltä omenalta ja nikotiinilta. Olin kuivaamassa käsiäni, kun hän sanoi: “Mikä se oikein on? Miksi sä olet sellaisen kanssa täällä?” Ja kun minä en viitsinyt vastata, nainen jatkoi: “Se näyttääkin ihan joltain… No, antaa olla. Mut oo varovainen. Pidä se vähintään käsivarren mitan päässä itsestäs.”

Minä hävisin kolme peliä – kaikki, jotka pelasimme. Se ei yllättänyt minua, ei lainkaan, sen sijaan yllätyin aina, kun näin sinun esimerkiksi kallistavan lasista juotavaa suuhusi, kaivavan taskustasi puhelimen, näyttävän jotakin puhelimen ruudulta minulle silloin tällöin. Miten sinun lukutaitosi vavisuttelikaan minua, miten luonnoton taito sinunkaltaisellasi olennolla.

Emme puhuneet toisillemme sanaakaan koko illan aikana, katselimme vain, mölisimme omilla kielillämme ja tavoillamme, huidoimme käsillämme ja lopulta kai ymmärsimme toisiamme paremmin kuin ymmärsin monia kaltaisiani.

Tuoksuit parfyymilta, ja se oli ihastuttavaa, mutta en voinut olla ajattelematta, kuka ihme oli myynyt sinulle hajuveden? Vai olitko varastanut sen kosmetiikkaosastolta? Olitko ehkä vaaninut kaupan myyjien liikkeitä, odottanut heidän kääntävän selkänsä ja silloin, ketterästi ja äänettä livauttanut hajuvesipullon taskuusi ja luikkinut tiehesi jälkiä jättämättä?

Kun poistuimme baarista, olimme humalassa. En olisi uskonut, että sinäkin juot, että alkoholi vaikuttaa tuolla tavoin sinuunkin. 

Vedit mustan pipon päähäsi. Siinä luki harmain kirjaimin Volvo, ja se huvitti minua. Käsititköhän sinä edes, mitä Volvo tarkoittaa? Ja miksi sinulla oli automerkin pipo päässäsi, miksi olisi? Tuskin olit koskaan ollut henkilöauton kyydissäkään.

Kun odotimme bussia, minä näytin sinulle videoita puhelimeltani. Sinä nauroit niin että hampaat näkyivät ja minä kauhistuin siitä, kuinka samanlaisia me olimmekaan. En voi sanoa unohtaneeni hetkeksikään sinun erityisyyttäsi, sillä vastaantulijat muistuttivat siitä jatkuvasti katseillaan, mutta mitä lähemmäs kotiasi pääsimme, sitä useammin huomasin ajattelevani sinua melkein kuin ihmisenä.

Olin ajatellut kotisi kellarihuoneiston kaltaiseksi kaikuvan kolkoksi loukoksi, jossa kuuluisi vesiputkien kohina.

Olin kuvitellut sinulle sängyksi ohuen patjan, ei sohvaa, ei keittiönpöytää, ehkä joitain satunnaisia ylijäämähuonekaluja, jotka olisit löytänyt roskakatosten liepeiltä rikkinäisinä ja sateesta kastuneina.

Olin ajatellut sinun poistuvan kotoasi lähinnä iltaisin, kuljeskelemaan, ehkä saalistamaan leuanpielet kuolaa valuen.

Olin ajatellut, ettei sinulla ollut lajitovereita lähimaillakaan. Ja että jos puhuisit, puhuisit itsellesi.

Sinä asuit kerrostalossa. Tilasit meille hissin ja osasit vaivattomasti käyttää sitä. Sinulla oli avain ruskeatammiseen oveen, ovessa sukunimi, eteisessä kynnysmatto, kenkäteline, jopa punainen, muovinen kenkälusikka. Minä koskettelin tavaroita kodissasi haltioituneena kuin en olisi koskaan ennen sellaisia nähnyt. Sinua huvitti, katsahdit minuun kai oudoksuen.

Keittiössäsi oli tomaatteja, oliiviöljyä, omega-tabletteja, granaattiomenamehua, jauhoja ja paljon kananmunakennoja. Olisin halunnut tietää, miten sinä söit kananmunia: vedessäkö keittäen tai pannulla paistaen niin kuin minä? Vai niin kuin näätä: kuorineen päivineen, raakana ja kylmänä? 

Sinulla oli sänky. Aivan tavallinen, 120-senttinen runkopatja, jossa oli valkoiset lakanat, kaksi tyynyä ja yksi peitto. Istahdit sängyn reunalle, odotit kai minun tulevan vierellesi, mutta oikeastaan olisin halunnut vain katsella sinua: kuinka sinä nukahtaisit? 

Menisitkö peiton alle, suoristaisitko ruumiisi kuin ihminen vai käpertyisitkö kerälle kuin ketunpoika?

Kuka sinulle oli opettanut, kuinka sängyssä nukutaan? 

Kaivauduin viereesi peiton alle. Sinun ihosi oli lämmin ja pehmeä. Tunsin sydämesi hakkaavan, enkä voinut uskoa sitä todeksi. Että sinullakin oli sydän, jonka minä saatoin tuntea ja kuulla.

Olisin halunnut sanoa sinulle jotakin, mutta äkkiä en keksinytkään, mitä. Asunnossa kuului vesiputkien kohina, seinille piirtyi tiellä ajavien autojen valoja ja sinä tuoksuit parfyymilta, kotisi sinulta.

Makasimme kasvot lähellä toisiamme, katselin silmiisi ja ajattelin, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, kuka sinä oikein olet, mutta ihminen sinä et ole. 

Ei kukaan ole, ajattelin sitten heti perään, kuiskasinkin sen sinulle. Et sinä tietenkään ymmärtänyt sanoistani mitään, hymyilit vain, katselit silmiini kauan, aivan kuin minussa tapahtuisi jotakin, ja vähitellen vaivuit uneen. 

Minä katselin sinua vielä jonkin aikaa, rauhallista untasi, ja ajattelin, ettei unta tarvinnut opettaa. Se oli jo ennen kuin me olimme, me siinä, unesta tulleina; maailmaan käymään.

Teksti: Roosa Levola
Kuva: Tomaz Barcellos/Pexels

More Like This


Kategoriat


Novelli

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>