Trafalgar Square. Hän maisteli sanaa, pakotti sen yhä uudestaan huulilleen ja lausui sen englantilaisella korostuksella hotellin peilille. Hänen olisi pitänyt jo olla siellä, mutta hän oli lakannut varpaankyntensä, sovittanut vaatteita tuntikausia, purskahtanut välillä itkuun, aloittanut meikkaamisen ja hiusten laittamisen alusta ja ajatellut siinä samassa elämäänsä – niin, kaikkein eniten hän oli vain ajatellut. Hän oli ajatellut arkisia, ajatellut romanttisia, ajatellut niitä päiviä, joita eläessään ei ollut tiedostanut elävänsä elämänsä onnellisinta aikaa. Sietämättömän kevyttä, sellaista elämä oli ollut silloin. Sellaista se oli hänelle nytkin, tavallaan. Paino oli vain kääntynyt liiaksi sanalle sietämätön.
Lähestyessään Trafalgar Squarea hän tunsi, ettei ollut enää nuori. Miehet eivät enää katselleet häntä samoin kuin joskus aiemmin. Hän nielaisi pettymyksen. Kaupunki oli muuttunut. Ilmapiirissä oli jotain erilaista. Hänen nuoruutensa Lontoo oli kadonnut, se oli kuin unta, jonka olemassaolosta hän ei ollut enää varma. Muistot, ne vasta saattoivatkin pettää. Hampstead Heathiin hän ei enää menisi. Ei ilman Markia. Markista hän ei ollut kuullut aikoihin. Ehkä miestä ei enää ollutkaan.
Trafalgar Square ei ollut muuttunut. Häntä huimasi. Kaikki oli yhtä suurta – yhtä suurta kuin aikoinaan! Maailma keinui. Hän antautui vietäväksi. Ei välittänyt. Hän tiesi, ettei enää palaisi, tiesi että hän seisoi siinä viimeistä kertaa. Lohduton itku, samanlainen, joka oli ravisuttanut häntä isän haudalla, olisi voinut alkaa sillä hetkellä, mutta silloin hän kuuli äänen. Ääni oli ystävällinen, korvaan sopiva, aksentti hallittu. Hän käänsi päätään ja näki miehen, nuoren, komean, tummahiuksisen. Mies pyysi häneltä tulta.
Hänellä oli aina sytkäri mukana komeita miehiä varten.
Elämästä ei koskaan tiennyt, sattumia sattumien perään, mutta tämä sattuma pyörrytti häntä entisestään. Mies kiitti. Mies kehui häntä kauniiksi. Hän seisoi siinä ja sai hädin tuskin kiitetyksi.
“Mistä päin olet?” mies kysyi ohimennen.
Aksentti oli siis paljastanut hänet, vaikka hän oli yrittänyt ääntää niin beebeeceetä kuin osasi.
“Suomesta. Maasta, joka on valkoisenaan lunta”.
“Suomi on kaunis maa”, mies sanoi.
Nainen ajatteli sairaalan ankean valkoisia seiniä, joiden keskeltä oli lähtenyt valkoisella lentokoneella karkuun jotain sellaista, jota ei käsittänyt. Jotain, jota hän ei olisi ollut valmis käsittämään. Ei vielä.
“Pyydän anteeksi. Oli oikein mukava tutustua mutta minun on nyt mentävä.”
Lähtiessään hän tunsi, että olisi halunnut kertoa miehelle kaiken, pyytää tämän lasilliselle, pillittää hotellihuoneessa tämän olkaa vasten ja käpertyä miehen kainaloon mennessään nukkumaan, mutta hän ei pystynyt ajattelemaan mitään sen suuntaista sillä kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja häntä hävetti.
Hetken poispäin käveltyään hän tuli katumapäälle. Häpeä, mikä sekin muka oli naiselle, joka oli hänen tilanteessaan. Hän soimasi itseään mielessään.
Nainen kääntyi ja juoksi Trafalgar Squaren ihmispaljoudessa miestä etsien. Hän oli jo luovuttamassa. Mies oli kadonnut. Lopulta hän kuitenkin näki miehen, tai jonkin tämän näköisen, nousevan Lontoon bussiin. Hänen sydämensä kiihdytti ylinopeuteen. Mies nousi todella linja-autoon, punaiseen, kaksikerroksiseen, vanhanaikaiseen, sellaiseen, joita ei kaupungissa enää juuri nähnyt.
Mies siis katosi, mutta se oli jo osa unta, josta nainen päätyi Markin kanssa Hampstead Heathiin. Penkille. Heidän penkilleen. Parliament Hillille. Sieltä he katsoivat allaan levittäytyvää Lontoota. Siitä unesta hän ei enää herännyt. Unessa Mark kertoi hänelle asioita, jotka saivat hänet hymyilemään.
Uni jatkuu edelleen.
Kuvitus: Vilma Naumanen
