Kritiikki: Esikoisteoksessa raskas aihe on kerrottu valoisasti

Annastiina Storm
Me täytytään valosta
S&S, 2017

Helsingissä asuvan Annastiina Stormin (s. 1978) esikoisteos purkaa turvatonta lapsuutta. Kertomus uupumisen rajamaita käyvästä äidistä, väkivallalla hallitsevasta isästä ja pelossa elävistä lapsista ei ole uusi, mutta Stormin tapa kertoa tarina on raikas.

Me täytytään valosta on fragmentaarinen ja unenomainen teos lyhyine, tekstityypeiltään vaihtelevine lukuineen. Tekstimateriaalia on monen tyyppistä proosarunoista satuihin, kirjeisiin ja rukouksiin. Näkökulmia ja henkilöitä on paljon. Romaanin rakenne on uskalias, mutta silti luonteva. Rakenne istuu sulavasti lukijan luonnolliseen rytmiin.

Storm ei tyydy kuvaamaan vain jäävuoren huippua, lasten ja aikuisten pahaa oloa. Hän kaivautuu syvemmälle, sinne mistä traumat ovat saaneet alkunsa sukupolvia aikaisemmin.

Välähdyksenomaisista luvuista alkaa hiljalleen hahmottua osattomuuden syitä ja seurauksia. Näppinsä pelissä ovat äidinäidin uskonnollisella kasvatuksella ja konservatiiviseen, rakkaudettomaan avioliittoon jämähtämisellä. Myrkky valuu sukupuussa alaspäin tyttärelle ja siitä edelleen lapsille.

Stormin onnistuu välttää raskaan aiheen läpeensä traaginen mollinuotti. Me täytytään valosta on aiheestaan huolimatta kevyttä luettavaa. Vaihtelevat tekstilajit ja näkökulmat pitävät sen liikkeessä.

Storm on taitava lasten maailmojen luoja. Sieltä tulevatkin romaanin kirkkaimmat valonpilkahdukset, vaikka mielikuvitusta poksahtelevien leikkien yllä roikkuu tummia pilviä.

Juuri lasten todellisuuksia vasten piirtyvät arjen kauhut selkeimmin. Isää kohtaan tunnettu pelko saa leuan tutisemaan niin, että sitä on pidettävä paikoillaan. Turvan etsiminen vie unenomaiseen maailmaan, jossa kaksikko seikkailee pysyäkseen järjissään. Maailmaa vahvistavat Stormin uudelleen kertomat perinteiset sadut.

Ahmien etenevää lukukokemusta jarruttelevat ajoittaiset uskottavuusongelmat lasten kerrontaosuuksissa. Storm laittaa lapset puhumaan välillä liian kypsästi.

Storm kuvaa kuitenkin hyvin uskottavasti turvattomassa ympäristössä kasvamista, jossa kauhun tasapaino sekoittuu arkipäiväiseen. Uhka tulee juuri sieltä, mistä sen loogisesti katsoen ei pitäisi tulla.

Tämä veitsen terällä tanssiminen on romaanin ydintä. Miten isän kauhu saa lapset pienentämään itsensä, nielemään reaktionsa ja häpeämään ihmisyyttään, jotta hirviö ei heräisi. Miten lapset eivät voi tukeutua äitiinsä, sillä hänkin on hävittänyt itsensä selvitäkseen, tai isoäitiinsä, joka makustelee miehensä vaihtoehtoisilla kuolemistavoilla.

Kontrastina turvattomille vanhemmille on äidin sisko Mervi, tomera ja eloisa täti, koominenkin tyyppi. Hän näyttää, millaista voi olla, kun aikuinen ottaa asiat huolehtiakseen, eikä ole eksynyt oman psyykeensä varjoihin.

Me täytytään valosta on toivoa täynnä eikä kompastu helppoon ja houkuttavaan toivottomuuteen. Draama huipentuu loppua kohden, jolloin hiljaa voimia kasvattaneet osattomat ja avuttomaksi tehdyt murtautuvat rooleistaan. Sieltä se valo alkaa tulvimaan, rakosista.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Lumoojan joulukuun esseeteemaisessa printtilehdessä. 

More Like This


Kategoriat


Kritiikit

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

Kategoriat