Katariina Souri
Sarana – tunnustuksia taitekohdasta
Teos 2018
Yksipuoliseksi ja värittömäksi Katariina Sourin (s. 1968) elämää ei voi kuvailla. Souri on monenlaisia muodonmuutoksia läpikäynyt kirjailija ja kuvataiteilija. Kirjailijana hänet tunnetaan muun muassa valkokankaallekin taipuneesta esikoisteoksestaan Minä ja Morrison (1999) sekä vielä viimeistä osaansa odottavasta Musta Mandala -trilogiasta.
Uusi teos Sarana – tunnustuksia taitekohdasta ilmestyi tämän vuoden helmikuussa. Isälle omistettu teos sai kipinänsä psykiatrin vastaanotolla, kun lääkäri oli juuri tarjoillut Sourille neljä eri diagnoosia, joista yksi oli kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja lääkitykset loppuelämäksi.
Sourin lähtökohta oli jäsennellä ajatuksiaan paperille hämmentävässä ja pelottavassa tilanteessa. Näistä merkinnöistä syntyi keski-iän taitekohtaa tutkaileva teos.
Sarana on ravisuttava matka diagnoosien alkulähteille ja yritys jäsennellä uutta tietoa itsestä. Teoksessa hypitään muistelmien ja päiväkirjan välillä.
Kirjailija esittää joukon kysymyksiä itselleen ja isälleen, joka saa teoksessa vahvan roolin. Lapsuuden kokemuksia avataan, mutta isää ei syytellä mistään. Sarana on kaikkea muuta kuin katkeraa tilitystä – onneksi.
Souri käy paperilla dialogia kahden eri aikatason isähahmon kanssa: menneen ja nykyisen muodon kanssa. Nykyhetken isä on kovin kaukana sekä fyysisesti että henkisesti. Muistisairas isä valuu Sourin sormien välistä pahenevan taudinkuvan ja Sourin esittämän isän vaimon vallanhimon myötä.
Episodimaisesti etenevä teos on poukkoileva, ja sellaisena Sourin elämäkin lukijalle näyttäytyy. Kirjailija avaa sekä henkilökohtaista elämäänsä että kiinnostuksenkohteitaan. Valituissa kappaleissa käydään läpi esimerkiksi C. G. Jungia, astrologiaa, mytologiaa ja unientulkintaa. Näyttäytyypä meille Stephen Frykin, tunnettu näyttelijä, kirjailija ja dokumentaristi, joka sairastaa myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Teoksen yksi kantavista teemoista on Sourin kriittinen suhtautuminen lääkehoitoon. Hänen tapauksessaan kriittisyydestä oli hyötyä, sillä hänelle annettu kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi osoittautuikin vääräksi. Tämä kävi ilmi vasta kirjan ilmestyttyä.
Medikalisoitumisen kritisoinnin sijaan lukisin mieluummin ajatuksia diagnoosin saamisesta. Sourin lääkevastaisuus on vahvasti esillä. Pitäisi pärjätä ilman, lienee hänen viestinsä lukijoille. Korvaan särähtää, kun Souri yhdistää SSRI-lääkityksen ja kouluampumiset toisiinsa, vaikka tarkoituksena on kai puolueettomasti viitata esitettyyn tutkimustulokseen.
Mielialahäiriön oireiden kuvaus sinänsä on hyvin kokonaisvaltaista. Ahdistuneisuus on universaali ilmiö, ja Souri onnistuu tekemään siitä sanataidetta.
Konkreettisten oireiden kuvailun mukaan ottaminen on kenties keino avata tätä maailmaa ja mitätöidä stigmoja. Erityisesti ennakkoluuloisten lukijoiden toivoisin löytävän Sourin teoksen. Mielialahäiriöistä kärsivien elämä ei ole pelkkää epäonnea ja syrjäytymistä, millaisena se usein esimerkiksi fiktiivisissä representaatioissa ja uutisoinneissa kuvataan.
”Se mikä koetaan lääketieteen näkökulmasta vajavuudeksi ja vakavaksi toimintahäiriöksi, voi onnistuneen hoitosuhteen avulla kääntyä voitoksi ja vahvuudeksi. Tämä mahdollisuus tulisi mielestäni nähdä laajemmin myös psykiatrien keskuudessa, ja yhteiskunnan tulisi ylipäätään tunnustaa selvemmin mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten ainutlaatuinen arvo ja merkitys, joka usein saattaa jäädä havaitsematta ensisijaisesti siksi, ettei ihmisillä ole riittävästi kapasiteettia ymmärtää näiden yksilöiden moniulotteista maailmaa ja siihen kätkeytyviä mahdollisuuksia.”
Sourin teos esittää kysymyksiä ja kannustaa dialogiin. Henkilökohtaisia kokemuksiaan hyödyntäen Souri on saanut aikaan laajasti yhteiskuntaamme tarkastelevan ja kritisoivan teoksen, jonka värikäs kieli ja monivivahteinen sisältö vievät mennessään.
