Olli Sarpo
Olemisen tapaluokkia
Reuna 2018
Voiko elämä olla arvokasta, jos ei sinusta koskaan ”tullut mitään”? Missä kulkee raja lapsen oman elämän ja aikuisten toiveiden täyttämisen välillä?
Olemisen tapaluokkia on melankolinen kokoelma lyhytproosaa, jonka keskiössä on tavallisten ihmisten arkinen elämä. Olli Sarpo tarttuu teoksessa aiheista suurimpaan: itse olemiseen. Sen ytimeen hän pyrkii erilaisten, usein tavalla tai toisella ulkopuolisiksi jääneiden ihmisten kohtaloita tarkastelemalla.
Sarpo kuvaa kokoelmassa pääasiassa ikääntymisen ja elämän perusperiaatteiden teemoja, mutta esille nousevat usein myös taiteilijoiden elämään liittyvät ulkopuolisuuden- ja häpeäntunteet. Novellissa ”Toiveet ja odotukset” kuvataan minäkertojan muistoja kouluajoistaan:
”Opettajat sättivät minua laiskaksi ja uppiniskaiseksi – -. Totta onkin, etten ollut kiinnostunut opettajien kanssa samoista asioista. Eikä minusta koskaan tullutkaan mitään. Ei mitään sellaista, mitä opettajat tarkoittivat merkityksellisellä ja arvokkaalla elämällä.”
Synkistä aiheistaan huolimatta Sarpo on kirjoittanut teoksen pilke silmäkulmassa. Novellissa ”Valse Triste” nuori poika on viettämässä kevätiltaa konsertissa vanhempiensa kanssa. Kokemuksen olisi tarkoitus olla sivistävä, mutta pojan solmio puristaa, jalat liikehtivät levottomasti eikä musiikkiin keskittyminen onnistu. Harmitus kuitenkin helpottaa, kun hän näkee maailmankuulun sellistin pyyhkivän vaivihkaa räkää sormistaan soittimensa takakanteen.
Etenkin Sarpon lapsuuskuvauksista juontuu mieleen Teuvo Pakkalan tyyli esitellä pienen ihmisen tajunnanvirtaa. Elämän peruskriisien kuvaus paitsi herkistää lukijan, saa teoksen tuntumaan lämpöiseltä olantaputukselta.
Perspektiivi ei ulotu kokoelmassa kauas, vaan laajalle. Kahteentoista osastoon, jotka sisältävät yhteensä lähes sata pientä tarinaa, mahtuu henkilöhahmoja kuin suureen yhteisöön.
Sarpo ei saarnaa vaan pyrkii rehellisyyteen: ennakkoluuloja käsittelevässä osastossa Jeesusta edustava henkilö toteuttaa laupeita tekojaan tässä ajassa. Kohtaamisten tarkoitusperät ovat hyviä, mutta henkilö aiheuttaa epäilyksiä muun muassa ulkomaalaistaustansa sekä henkilöllisyyspapereiden puutteen vuoksi. Virkavalta päätyy lopulta hakemaan tämän omituisen, asiaankuulumatonta hyvyyttä osoittavan kulkijan pois häiriköimästä muita.
Teoksen kieli on simppeliä ja virkkeet lyhyitä. Usein Sarpo onnistuu rajaamaan tarinoista jäljelle vain kaikkein olennaisimman.
Tyylissä on kuitenkin myös kääntöpuolensa: välillä kaikki virkkeet tuntuvat olevan teholauseita, mikä raskauttaa tekstiä ja harhauttaa ajatuksia, kuten novellissa ”Elämänkaari”: ”Sitä ei voitu enää pitää näkösällä. Se pantiin ruokkimaan ja hoitamaan simpansseja. Sille oli yhdentekevää mitä se teki työkseen. Ja simpanssit pitivät hoitajastaan.”
Novellikokoelman takakannen teksti ei lupaa vastauksia kysymyksiin, vaan kysymyksiä vastauksiin. Valtaosa teksteistä ei kuitenkaan jää pyörimään mieleen sen jälkeen, kun kirja on suljettu. Parhaiten tarinat tuntuvat toimivan silloin, kun autenttinen kerronta osuu yksiin lukijan omien kokemusten kanssa.
Kokonaisuutena teosta vaivaa tietty epämääräisyyden tuntu. Lyhykäisyytensä takia jotkut novelleista eivät ehdi saavuttaa koko potentiaaliaan, vaan niille jää janoamaan jatkoa. Monissa pituus kuitenkin toimii, ja löytyy joukosta onneksi varsinaisia helmiäkin.
Yhdeksi teoksen parhaista novelleista nousee ”Heinäsirkka”, joka kuvaa samaistuttavalla tavalla kertojan kokemusta osastaan maailmassa suhteessa toisten odotuksiin. Novelli on yksilölähtöisyytensä vuoksi myös hyvin voimaannuttava, sillä Sarpo ei tee kertojasta uhria, vaan näpäyttää ulkomaailman standardeja:
”Uskoin satuun muurahaisesta ja heinäsirkasta. Kuvittelin jo lapsena olevani se heinäsirkka, se joka soittelee vain. Tavallaan satu onkin käynyt toteen. – – Muurahaiset raahasivat ja rakensivat, minä soittelin auringonpaisteessa. Enkä ole siitä häpeissäni. Niin sen pitikin olla.”
Teksti: Saana Parkkonen
