Eräs tähän lehteen haastatelluista henkilöistä piti numeron teemaa nykyhetkelle outona: puhetta uskosta ei hänen mukaansa ole otettu enää vuosiin vakavasti edes kulttuurijulkaisuissa.
Olimme itsekin hämmentyneitä siitä, miten laaja tekijäjoukko lopulta kiinnostui numeron sisällöstä.
Teema ei välttämättä ole järin trendikäs, mutta usko ei ole tyhjentynyt merkityksistä. Se ohjaa ihmisen toimintaa jatkuvasti: me kaikki uskomme joihinkin ideologioihin, lupauksiin, ihmisiin, perinteisiin, oikeuksiin ja niin edelleen. Monet myös etsivät itselleen pyhää kokemusta, kuuluvat sitten kirkkoon tai eivät.
Evankelis-luterilaisen kirkon “Uskonto arjessa ja juhlassa” -julkaisun mukaan suomalaisten nuorten keskuudessa etsitään yhä enemmän vaihtoehtoisia uskomisen muotoja. Kuvaavaa on, että uskonnollisia identiteettejä käsittelevässä tutkimuksessa henkisiksi ihmisiksi määrittelivät itsensä lähes yhtä paljon niin uskonnolliset kuin uskonnottomat ihmiset.
Psykologi Jacques Lacan puhui ”Isosta Toisesta” ja tarkoitti sillä jotain jumaluuteen verrattavaa tiedostamatonta, joka kuitenkin määrittää subjektin elämää perustavanlaatuisesti.
Suomeksi sanottuna jokaisella olisi jotain, usein kulttuuriin sidottua, johon ihminen uskoo tajuamatta sitä itsekään. Oli Lacan oikeassa tai ei, saattaa kuka tahansa yllättää itsensä pitämällä jotain asiaa tärkeänä itselleen jopa järjenvastaisesti.
Siksi tässä lehdessä usko on ymmärretty laajasti. Käsitellyt aiheet, kuten kristillinen usko, esoteria, zen, tulevaisuuden toiveet ja pelot sekä usko kirjallisuuteen, ovat vain joitain esimerkkejä uskon monihaaraisuudesta.
Suomalaista esoteriaa on lehdessä lähestytty varsin perusteellisesti. Laura Rostenin ja Maria Björklundin artikkelit tutustuttavat lukijan niin esoteerisen kirjallisuuden historiaan ja nykypäivään kuin ajankohtaiseen Uuden etsijät -tutkimushankkeeseen.
Sarjakuvantekijät Sanna Hukkanen ja Mari Ahokoivu kertovat siitä, miten suomalainen muinaisusko ja kansalliseepos Kalevala ovat vaikuttaneet heidän sarjakuvateostensa taustalla.
Suvi Seikkula haastatteli neljää eri kääntäjää, jotka ovat muiden töidensä ohella päätyneet kääntämään uskonnollisia tekstejä. He kertovat muun muassa, minkälaisia erityisseikkoja uskonnollisten tekstien kääntämiseen liittyy ja miten hurjan eri tavoin suomentamisen pariin voi päätyä.
Mikko Lambergin artikkelissa tutustutaan etenkin haiku- ja tankarunouden perinteisiin kotimaisessa kirjallisuudessa. Kaunokirjallisuuttakin lehdessä tarjoavat Arto Lappi ja Tero Tähtinen kertovat etenkin zenbuddhalaisuuden vaikutteista oman kirjoittamisensa taustalla.
Irina Niinivaaran ja Teemu Korpijärven esseet keskustelevat keskenään. Toinen kirjoittaa utopioista ja toinen dystopioista. Ovatko utopiat väärinymmärrettyjä? Mihin niitä tänä päivänä tarvitaan? Voiko dystopia olla myös lohdullinen? Kertovatko dystopiat ja utopiat menneestä, nykyhetkestä vai tulevasta?
Lopuksi Lambergin essee pohtii sitä, miksi ”tärkeys” on vallannut kirjallisuuspuheen. Mikä todella on tärkeää kirjallisuutta, mikä ei?
Lehdessä julkaistavassa kaunokirjallisuudessa astutaan etenkin ”pohjoisen zenin” maailmaan. Tero Tähtisen käännökset vanhasta kiinalaisesta runoudesta ja Arto Lapin uudet haiut ja tankat pysähdyttävät vähäsanaisuudellaan.
Tämänkertainen kummiluokkamme ovat Rita Dahlin opiskelijat Päijät-Hämeen kesäyliopistosta. Kummiluokkaa edustavat lehdessä Rauni Lahdelma ja Johanna Kontio, joista ensimmäinen vaikuttaa runon- ja toinen kolumninkirjoitustaidollaan.
Lehti on jälleen hyvin teemapainotteinen – kaunokirjallisuutta myöten.
Teksti: Emmi Ketonen & Mikko Lamberg
