Keskiajan hirviöt
Miikka Tamminen
Gaudeamus, 2021
Jokainen, joka on joskus tutkaillut keskiaikaisia karttoja, lienee huomannut periferioiksi merkityillä alueilla vaeltavia outoja olentoja: kyklooppeja, seireenejä, jättiläisiä, päättömiä ihmisolentoja, eläimen ja ihmisen sekasikiöitä.
Miikka Tamminen on kirjoittanut näistä vanhoista eurooppalaisista hirviöuskomuksista selkeän ja nopeasti luettavan tietoteoksen.
Keskiajan hirviöt käsittelee ensisijaisesti ihmismäisiä tai erilaisten ihmistyyppien pohjalta kehitettyjä olentoja. Joitakin näistä luontokappaleista pidettiin ihmisille sukua olevina rotuina.
Kaikille teoksessa esitetyille olennoille pyrittiin aikoinaan tarjoamaan edes jonkinlainen arkijärjellä käsitettävissä oleva selitys. Vampyyrit, aaveet ja muut yliluonnolliset olennot on säästetty tekeillä olevaan jatko-osaan.
Kirjoittajan tekemä luokittelu yliluonnollisten ja luonnollisten olentojen välillä voi olla hiukan hämmentävä, mutta sille on selityksensä: esimerkiksi lohikäärme esitellään ilmeisesti siksi, ettei sitä keskiajalla suoranaisesti käsitetty yliluonnolliseksi tai maagiseksi olennoksi.
Teos pyrkii lyhyesti selittämään, miksi omituisiin otuksiin on ylipäänsä uskottu. Kirja on jaettu viiteen osioon, joissa tutkitaan hirviöiden alkuperää ja anatomiaa sekä olentojen suhdetta uskontoon, politiikkaan ja tieteeseen.
Selväksi tulee, että valitettavan moni hirviöuskomus perustuu rasismiin tai syrjintään sekä yrityksiin selittää erilaisuus. Tumma iho on tulkittu joskus hirviömäisyydeksi itsessään eli Kainin jälkeläisten merkiksi ja siten luvaksi orjuuttaa afrikkalaisia heimoja – niin läntisissä kuin arabikulttuureissa.
Myös kulttuurisesti kyse on usein ollut syrjimisestä. Tähän luokkaan kuuluu esimerkiksi kammottujen, myyttisessä valtakunnassa elävien punaisten juutalaisten myytti. Teoksen tietojen perusteella vaikuttaa siltä, etteivät jotkin asiat muutu: ”punaiset juutalaiset” ovat muukalaiskammoisten ja salaliittoteorioihin höynähtäneiden painajaisissa edelleen läsnä.
Intersukupuolisuus taas on synnyttänyt myyttisen hermafrodiitiksi kutsutun olennon. Kehitys- tai liikuntavammaisina syntyneet lapset on vuorostaan selitetty niin jumalallisina ennusmerkkeinä kuin vaikkapa jättiläisrodun jälkeläisinä.
Jotkut olennot tai piirteet saavat symbolisempia selityksiä. Esimerkiksi vagina dentata edustaa keskiajalle tyypillistä naiskammoa. Toisissa tapauksissa on kyse silkoista huvittavista väärinkäsityksistä. Antiikin teksteissä on saatettu ylistää taitavista jousiampujistaan tunnettua kansaa ”nelisilmäisiksi”. Myöhemmin kehut on tulkittu kirjaimellisesti.
Tamminen kertoo erilaisista uskomuksista ja olennoista selkeästi. Koska teos on keveää poptiedettä, se ei uppoudu kovin syvälle aiheeseensa eikä esittele tai analysoi tekstilähteitään. Lähdeluettelo on kuitenkin kattava ja antaa kiinnostuneelle mahdollisuuden uppoutua pitkäksi aikaa teoksen taustoihin.
Paljon tekstiä on pakattu infolaatikoihin, joka ovat suunnilleen yhtä pitkiä kuin kirjan varsinaiset luvut. Ratkaisu auttaa erilaisten olentojen ja aihealueiden tarkastelussa, mutta saa pohtimaan, olisiko samat tiedot voinut kertoa upottamalla ne tekstiin tai jäsentämällä rakennetta uudestaan.
Kirjassa on paljon kiehtovaa kuvitusta, joka koostuu keskiaikaisista maalauksista ja piirroksista. Erillistä kuvaliitettä ei ole, vaan kuvat on ripoteltu pitkin kirjaa. Runsaiden kuvien, lyhyiden lukujen ja väljän taiton vuoksi teos on lukukokemuksena suppeahko, jopa ohut.
Lisääkin sisältöä olisi siis voinut olla. Moite on kuitenkin lievä, koska teoksen on selvästi tarkoitus vedota kaikenlaisiin aiheesta kiinnostuneisiin lukijoihin. Keskiajan hirviöitä voisikin suositella huoletta esimerkiksi historiasta ja mytologioista kiinnostuneille nuorille. Heikkoutena mainittakoon, että kirja voisi paremmin eritellä missä päin Eurooppaa mihinkin asiaan on uskottu.
