Kehrä
Saila Susiluoto
Otava, 2020
Saila Susiluodon Kehrä on monitasoinen teos, jonka kerronnallisena kehyksenä toimii kirjailijan kuukauden mittainen työskentely Mazzanon keskiaikaisen pikkukaupungin taiteilijaresidenssissä.
Susiluoto yhdistelee teoksessaan tyylillisesti matkakirjaa, unipäiväkirjaa ja esseististä pohdiskelua. Kehrä on paremmin runoilijana tunnetun Susiluodon proosadebyytti. Tausta näkyy edukseen taidokkaassa sanankäytössä ja tekstin lyyrisyydessä. Sanojen syke kulkee silloinkin, kun aihe on raskas.
”’The end is near’ lukee seinässä ja lokakuun päivän muurissa, kun aurinko nousee vaivalloisesti eikä mikään lamppu valaise tarpeeksi.”
Tarinan kaari rakentuu lyhyistä sirpaleista, välähdyksistä nykyistä, mennyttä ja mahdollista tulevaa. Tästä huolimatta tekstin rytmi on viipyilevän kiireetön, ja unenomainen tunnelma sopii hyvin iättömän Italian uuvuttavaan kuumuuteen. Kannen visuaalinen asu virittää lukijan oikeaan tunnelmaan. Todellisen ja unen sekä nykyhetken ja historian rajat hämärtyvät.
Tässä mielenmaisemassa uni tuntuu ympärillä olevia kiviseiniä konkreettisemmalta. Kirjoittaja kohtaa Mazzanoon saapuneita matkalaisia, yrittää kirjoittaa, harhailee kaupungissa ja ajattelee ihmisiä, jotka ovat jääneet kaukaiseen koti-Suomeen.
Jos Kehrän aiheita ovat matkustaminen ja kirjoittaminen, ovat teoksen teemoja ajan kuluminen ja kaikki se, minkä aika itse kuluttaa – ihmiset, rakennukset, etäisyydet.
Ajan kehrät karkaavat kaukaisuuteen, ja muistot purkautuvat paperille nostalgisina, melankolisina ja kipeinä. Käsittelytavassa on herkkyyttä, joka tavoittaa myös lukijan. Kirjoittajan veljen kohtalon aavistaa tekstistä jo hyvän matkaa ennalta, eikä tarinan kulkua pysty muuttamaan sen paremmin kirjan sivuilla kuin elävässä elämässä. Samalla aika on kuitenkin kenties juuri se balsami, joka parantaa kalvamansa haavat ja sallii elää menetysten arpien kanssa. Ei välttämättä vahvempana mutta omana itsenään.
Teoksen toinen merkittävä teema käsittelee ympäristöä, ilmastoa ja matkustamiseen nykyään kytkeytyvää syyllisyyttä. Tämä liittyy edelleen pohjoiseen hyvinvointiin muun maailman kustannuksella ja kehittyneissä länsimaissa vallitsevan kulutuskulttuurin kyseenalaistamiseen.
Ekologinen tietoisuus – suoranainen ahdistus – on ollut kirjallisuudessa läsnä ainakin 1960-luvulta alkaen, mutta viime vuosina se on noussut huomattavasti aiempaa terävämmin osaksi valtavirtaa. Olen toisinaan pohtinut, voiko vakavasti otettavaa matkakirjallisuutta näinä päivinä enää edes kirjoittaa ilman sääntömääräistä julkista itsekritiikkiä. Tämä saattaa hyvinkin tarkoittaa, ettei aihetta ole vielä käsitelty kirjallisuudessa riittävästi.
“Me voimme elää vähemmällä kulutuksella, länsimaissa, keskiluokka ja rikkaat voivat, minä voin, se ei tietenkään riitä, en tiedä onko se alku edes, tarvitaan paljon enemmän, tarvitaan isompi suunnanmuutos, vallankumous, muodonmuutos.”
Susiluodolle ei riitä, että teoksen nykyhetki, menneisyys ja unet virtaavat toistensa lomitse. Kerronnalliseen kudokseen punotaan lisäksi myyttisiä elementtejä, joita rinnastetaan tunnettuun todellisuuteen. Keskeisintä mytologiaa edustavat antiikin Välimeren kulttuuripiirin tarustot.
Kehrä on lopulta eräänlainen epäteos. Se on kertomus siitä, kuinka vaikeaa on kirjoittaa, kun kirjoittamiselle on varattu kuukausi residenssissä ja jotakin pitäisi saada aikaan. Ehkä jopa jotakin merkityksellistä. Ajatus harhautuu. Kirjoittaminen siirtyy. Samalla syntyy teoksen aineisto: jotakin konkreettista, jota kvartaalitalouden uuskielellä voi kutsua ”lopputuotteeksi” tai ”hyödykkeeksi” – jotakin, joka koskettaa lukijaa. Tässä suhteessa Kehrä on armollinen viesti kaikille inspiraationsa kanssa kamppaileville kirjoittajille. Ehkä juuri se on tärkeää.
Teksti: Teemu Korpijärvi
