Essee: Kun yhteiskunnallinen taide yrittää liikaa, se menettää jotain

1

“On vaikeaa tehdä tarkkoja rajauksia yhteiskunnallisen runouden määritelmäksi – runous kun voi lähestyä yhteiskunnallisia aiheita suoraan, epäsuorasti tai moniaalta samanaikaisesti, tulkinnanvaraisesti. Runous kaihtaa määritelmiä ja etsii uusia suuntia, muodostaa merkityskerrostumia ja avaa mahdollisuuksia. Runon keinoin voimme käsitellä maailmasta tietämiämme tai olettamiamme asioita ja toisinmerkityksellistää niitä. Jos runon yhteiskunnallisuus on epäsuoraa ja tulkinnanvaraista, lukija päättää, merkityksellistyykö runo hänelle yhteiskunnallisesti vai ei.”

Näin lukee Virpi Alasen ja Miia Toivion toimittaman Puheenvuoroja. Nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta -teoksen (Poesia, 2012) esipuheessa.

Yhteiskunnallinen tai poliittinen runous on siis runoudelle tyypillisesti tulkinnanvarainen asia. Niin kuin tavataan sanoa, yksityinen on julkista, arki on poliittista.

Tästä huolimatta poliittisen runouden kilpailu voi tänä päivänä kuulostaa lähes anakronismilta. Kuitenkin KOM-teatteri ja kustannusyhtiö Otava ovat julkistaneet tällaisen kisan otsikolla Poliittinen runo NYT!. Osallistumisaikaa on 30.4.2021 asti.

Kolmelle parhaalle teokselle annettavan rahapalkinnon lisäksi yhdestä runosta sävelletään kappale, jonka ensiesitys kuullaan Kulttuuritalolla 24.11.2021. Kappaleen säveltää Markus Fagerudd. Kilpailun tuomareina ovat kirjailijat Aura Nurmi ja Marja-Leena Mikkola, rap-artisti Yeboyah, Otavan kaunokirjallisuuden johtaja Antti Kasper ja KOM-teatterin taiteellinen johtaja Lauri Maijala.

Kun kyseessä on KOM-teatterin osin masinoima kisa, jossa tuomareina ovat muun muassa entinen taistolainen ja identiteettipolitiikkaa tekevä rap-artisti, herää kysymys siitä, mitä poliittisella runoudella tässä nyt oikeastaan tarkoitetaan.

2

Suomalaisen runouden poliittisuuden voidaan ajatella olleen huipussaan 1960-luvulla, lähinnä Pentti Saarikosken kaltaisten tekijöiden aktiivisuuden ansiosta. Runo otti suoraan kantaa siinä missä poliittinen pamflettikin ja pyrki olemaan lähellä ihmistä. Saarikosken Mitä tapahtuu todella? -kokoelma (Otava, 1962) vilisi poliitikkoja, paikallisia tapahtumia ja ajan uutisotsikoita.

Jonkinlainen huippu tuntui olevan “Euroopan hullu vuosi” 1968, jonka jälkeen suora vasemmistopoliittinen runous alkoi painua hitaasti marginaaliin. Myös Saarikoski etääntyi suoremmin poliittisesta tuotannostaan kohti mystiikkaa.

Näin siis voidaan ajatella. Tai sitten mielikuva “huippukohdasta” on ummehtunut ja liiaksi kiinni sosialismissa. Runous on monia asioita yhtä aikaa, eikä suomalainen runous ole koskaan lakannut olemasta yhteiskunnallista. Runebergilaisesta kansallismyyttien luomisesta on tultu pitkä matka vasemmiston poliittisen runouden jälkeen ympäristö- ja identiteettiteemaiseen runouteen.

Poliittista runoa ovat Suomessa kirjoittaneet niin Arvo Salon kaltaiset kriittiset vasemmistolaiset kuin V. A. Koskenniemen tapaiset konservatiivit, jotka ovat pyrkineet valkoisen Suomen identiteetin lujittamiseen. Gunnar Björling osallistui sisällissodan aikana kirjailijatoverinsa Maiju Lassilan murhaamiseen. Onpa joukkoon kuulunut myös Bertel Gripenbergin kaltaisia fasisteja; eikä kyseessä ole mikään marginaalinen nimi – Gripenbergille ehdotettiin Nobel-palkintoa peräti 14 kertaa.

“Se, millaiseksi runouden ja politiikan suhde muodostuu, riippuu näille kahdelle käsitteelle annetuista sisällöistä. Sikäli kuin politiikka nähdään päiväkohtaisiin kysymyksiin kytkeytyvänä, käytännöllisenä toimintana, näyttäytyy se vastakkaisena perinteiselle traditionaaliselle runouskäsitykselle, jossa runous kytkeytyy ikuisiin arvoihin”, kirjoitti Tommi Kotonen Tuli & Savu -lehteen vuonna 2007.

Tämä kitka pitää huolen siitä, että poliittinen runo ponnahtaa ajoittain esiin kuin sienet syksyllä. Se on yksi niistä ehtymättömistä keskustelunlähteistä, johon kulttuurikeskusteluissa turvautua, jos ei muutakaan keksi.

Jostain syystä proosan politiikkaa ei korosteta. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että runo on keskimäärin vähemmän poliittista kuin tavanomainen proosa tai sitten runossa on jotain politiikan iskulauseille luonteenomaista. Kumpikaan väite ei todennäköisesti pidä paikkaansa, jos mikään muukaan yksinkertaistava selitys. Ehkä kyse on vain siitä, mitä runoudelta on totuttu odottamaan.

En kuitenkaan voi olla ajattelematta, että poliittisen runon kilpailu on ajatuksena ristiriitainen. Politiikkaa on monenlaista, mutta yhteiskunnallisuuden luulisi olevan muuta kuin konsensushakuisuutta, jota kilpaileminen ja kilpailussa palkituksi tuleminen ovat.

Kun joku siis tilaa poliittisen runon, ja samaan syssyyn se vielä sävelletään ja esitetään, tuntuu se lähtökohtaisesti epäilyttävältä. Kapinallisuudessa harvemmin kysytään keneltäkään lupaa, saati haalitaan palkintoja “osuvimmasta poliittisuudesta”. Sellaisestahan puuttuu politiikan terävin kärki, muutosvoima.

3

Theodor Adorno on kirjoittanut Esteettisessä teoriassaan (Vastapaino, 2020/1970) taiteen olevan silloin omimmillaan, kun se ei yritä olla liiaksi kiinni maailmassa. Taide ottaa oman paikkansa ja puhuttelee yhteiskunnallisesti vasta, kun se on sopivassa määrin välinpitämätön yhteiskunnallisia odotuksia kohtaan: siis kun sitä ei voi lukea vain yhdellä tavalla ja typistää yhden sanoman kantajaksi.

Jatkoksi voi esittää, että katsojina ja kuuntelijoina ymmärrämme, ettei todistamamme taide ole “totta” samassa mielessä kuin maailma teoksen ulkopuolella. Silti juuri teosten usko itseensä ja halukkuutemme antautua niille saa meidät ajattelemaan taidetta maailman kontekstissa – ja maailmaa taiteen.

Jos adornolaisen estetiikan ottaa ponnahduslaudaksi – ja miksi emme ottaisi, sillä se on erinomaisesti muotoiltu selitys sille, miksi otamme taiteen niin vakavasti – voiko tilauksesta pyydetty ja omasta poliittisuudestaan tietoinen ja sitä kilpailun raameissa esittelevä runo olla puhuttelevaa poliittista runoutta? Löytyykö sille reaalimaailmasta ainoatakaan oikeaa ystävää, joka ottaisi sen omakseen?

Kun sanottava ei ole säväyttävää, taiteen politiikka katoaa spektaakkeliin. Amanda Gormanin esittämä runo Joe Bidenin virkaanastujaisissa olkoon esimerkki: Julkisuudessa tunnuttiin puhuvan vähemmän runosta kuin sen esittäjästä. Sittemmin keskustelu on jatkunut Gormanin persoonan ja hänen kääntäjiensä valintaan liittyvän poliittisen pilkunviilauksen ympärillä.

Sinänsä pinnallinen kiinnostus ei ole poikkeuksellista, sillä runoudesta oikeasti kiinnostuneita on kaikissa yhteiskunnissa kourallinen väestöstä. Puhuttaessa runoista laajemmalle yleisölle ne on kontekstualisoitava jonkin heille tutumman kautta eli henkilöpalvonnan ja spektaakkelin.

Jos Adorno olisi nähnyt mihin taide kehittyy, ei hän olisi kirjoittanut samanlaisia ajatuksia estetiikasta. Hän olisi nähnyt, ettei suurinta osaa meistä itse asiassa kiinnosta taide, yhteiskunta tai estetiikka ollenkaan vaan pelkästään tekijät. Kaivatessamme edes jotain sosiaalistavaa maailmasta ympärillämme olemme addiktoituneita henkilökohtaisuuden illuusioon.

4

Virpi Alasen ja Miia Toivion teoksessa todetaan ylimalkaan, että yhteiskunnallinen on runossa jatkuvasti läsnä. Tätä on vaikeaa muistaa, kun yhteiskunnallinen on jatkuvasti niin turruttavan typerää ja politiikassa luodaan jatkuvasti puheenaiheita moraalisesti liian helpoista ja kärjistävistä arvovalinnoista.

Kotonen jatkaa kolumnissaan: “Radikaaleimmassakin runoudessa toimijan ja subjektin läsnäolo on ilmeistä, itse asiassa kielellinen radikalismikin vaatii toimijan, ja kompromissin toimijan ja systeemin sekä muodon ja sisällön välille.”

Tällä hän tarkoittaa, että kokeellinen runomuoto joutuu aina tylsyttämään terävimpiä piirteitään, jos haluaa olla myös poliittisesti relevanttia. Tämä myös pitänee paikkansa. Mutta tekeekö tylsyttäminenkään runoudesta kuitenkaan läpikotaisin poliittista?

Adorno kutsuisi tätä banalisoinniksi, josta hän syytti niin psykoanalyytikkoja kuin niitä, jotka näkevät taiteen väkisin yksin yhteiskunnan peilinä. Taide oli Adornolle niin tehokasta juuri siksi, ettei siitä voi sanoa sen olevan läpikotaisin jotain muuta kuin sitä itseään, taidetta.

Tämän vuoksi niin moni poliittisesti “täydet pisteet” keräävä teos jää tyhjäksi. Niin tekijät kuin lukijat ovat unohtaneet arvaamattomuuden ja hallitsemattomuuden elementit. Teos luetaan tekijänsä jatkeena, mikä on tylsää ja suurempi uhka taiteelle kuin epämieluisten asioiden ilmaiseminen vapaasti. Monitulkintaista poliittista taidetta on vaikeampi tehdä, koska se johtaa helposti leimaamiseen.

Alati polarisoituvassa ilmapiirissä sopivasti säännöistä piittaamatonta poliittista kirjallisuutta on siis vaikea löytää tai jos sitä on, se sivuutetaan, koska se ei sovi julkiseen diskurssiin eli ymmärrykseen todellisuudesta. Sen sijaan tuhat kertaa vatvotut samat identiteettipoliittiset kysymykset nostetaan esiin uudestaan ja uudestaan uusina oivalluksina. Niistä on tullut kulturelleiksi itsensä mieltävien ihmisten lohturuokaa.

Jotta poliittisen runon kilpailussa ei astuttaisi tähän ansaan, täytyy osallistuvien runojen olla laadukkaita ja tuomareiden valppaina myös omien ennakkoluulojensa ja toiveidensa suhteen. Onnea matkaan, sillä se ei tule olemaan helppo.

Lähteet:

Adorno, Theodor: Esteettinen teoria (Vastapaino, 2020)
Alanen, Virpi & Toivio, Miia (toim.): Puheenvuoroja – nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta (Poesia, 2012)
Kotonen, Tommi: “Runous ja politiikan paikat – tapaus Yhdysvallat” (Tuli & Savu, 1/2007)

Pentti Saarikosken kuva: Otava/Markku Rautonen

More Like This


Kategoriat


Esseet

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>