Kolumni: Luovuus ei kaipaa vertailua

Aloitin lukemisen kuusivuotiaana, kun isäni huomasi, että osasin lukea ”Pienen merenneidon” iltasadukseni itse.

Kolusin kirjaston lastenosaston läpi ja kannoin aikakauslehtiä kotiin kassikaupalla. Kun kirjoitustaitoni kehittyi koulussa, aloin kirjoittaa tarinoita, joita opettajani kehuivat. Se vain lisäsi innostustani: päätin jo silloin, että aion kirjoittaa kirjan. Lukeminen ja kirjoittaminen olivat minulle henkireikä.

Viime syksynä, 15 vuotta iltasatuhetkeä myöhemmin, aloin opiskella kirjoittamista Laajasalon opistossa. Kirjoitustaitoni olivat onnekseni kehittyneet ala-asteajoista, ja olin varma, että romaanini valmistuisi.

Eräänä kouluaamuna kuitenkin huomasin jotakin: lipastoni päälle kasaantuneen kirjapinon. En ollut lukenut kirjoista yhtäkään.

Jossain oli jumi. Lapsuuden huolettomuus ja uteliaisuus olivat kaikonneet – ennen kaikkea lukemisesta.

Mitä enemmän kirjoitin, sitä vähemmälle lukemiseni jäi. Lukemisesta oli tullut analysointia, taitavien lauseiden alleviivausta tussilla ja ylipäätään yksi iso suoritus. En nauttinut enää rakkaasta harrastuksestani.

Huomasin myös, että aloin ottaa väkisin vaikutteita lukemastani. Sinuhe egyptiläisen jälkeen romaanini lauseista tuli pitkiä ja vaivalloisia, Antti Holman autofiktiivisestä teoksesta otin mukaan suolaista huumoria. Vertasin itseäni minua menestyneempiin ja yritin matkia sitä, mikä mielestäni heidän kirjoissaan toimi. Lopputulos ei tuntunut omalta.

Lopulta itse kirjoittaminenkin vähentyi. Koska lukeminen on olennainen osa kirjoittamista, tuntui sen puuttuminen siltä, kuin olisin yrittänyt ajaa autoa ilman rattia. Kirjoitusvihkon tai tiedoston avaaminen tuntui fyysisesti pahalta.

Olin ajautunut umpikujaan.

Joulun alla isäni vei minut ostoksille, jotta saisin valita itselleni mieluisan kirjan. Hän kysyi, miten oma kirjani edistyi. Kun jouduin vastaamaan, että koko homma oli jumissa, ymmärsin että en halunnut jatkaa näin. Oli tehtävä jotakin.

Päätin siis lähestyä asiaa uudella tavalla. Ensimmäiseksi valitsin kirjakaupasta Koko perheen luonto-oppaan. Samana iltana luin haarapääskyjen ja kaarnakuoriaisten elämästä niin innokkaasti, etten edes huomannut lukevani.

Joululomalta kotiin palattuani keräsin hyllystäni pois häiritsemästä kaikki klassikot, jotka oli ”pakko lukea”, kuten Kalevalan, ja keräsin tilalle niin kutsuttua ”hömppää”: Bridget Jones, The Carrie Diaries. Kun vihdoinkin luin jotakin omasta tyylistäni poikkeavaa, pystyin nauttimaan kirjallisuudesta; en kokenut tarvetta verrata omaa tekstiä lukemaani.

Vuoden vaihtuessa sain lisää oivalluksia. Ymmärsin, että lukemista oli monenlaista: novellit, esseet, artikkelit ja kolumnit kuuluvat myös kirjallisuuteen. Vähitellen tutustuin lukemiseen aivan uudella tavalla.

Kun lukeminen palasi rutiineihini, itse vertailu alkoi kiinnostaa ilmiönä. Törmäsin ammattiurheilija Sanna Kämäräisen sitaattiin: ”Älä koskaan vertaa omia saavutuksiasi toisten saavutuksiin, sillä silloin vertaat toisen hiottua lahjaa ehkä vasta omaan alkuun. Voit kuitenkin inspiroitua toisen työmoraalista ja tavoista, joilla hän on saavuttanut nämä asiat.”

Oli kunnianhimoista yrittää jäljitellä Waltarin klassikkoja kopioimalla hänen lauserakenteitaan. Tosiasiassa en kuitenkaan edes halunnut kirjoittaa kuin Waltari, halusin vain olla taitava ja arvostettu: heti, tässä ja nyt. Yritykseni olla hyvä oli kuin kuukausia kestänyt aikuisen itkupotkuraivari.

Konkreettisten muutosten lisäksi ajattelussani tapahtui jotakin. Aloin hyväksyä sen, että vertaileminen kuuluu ihmisluontoon, eikä sitä voinut estää – mutta sille voisi kieltäytyä antamasta valtaa. Vertailua voi käyttää viisaasti, itsensä kehittämiseen ja inspiroitumiseen.

Olen alkanut ajatella kirjallisuutta merenä: kaikenkattava aaltoilu kuvastaa taiteen moninaisuutta ja uusia suuntauksia. Joku kirjoittaa humoristista proosaa, joku eksistentiaalisia runoja. Kumpikin pitää taiteen ekosysteemiä yllä ja luo ravinteikasta maaperää ympärilleen. Mustekalaa ja hyljettä ei ole järkevää verrata. Kummankin missio on eri, mutta siellä ne lilluvat. Yhdessä.

Kun palasin lapsenomaiseen uteliaisuuteeni, luovuuteni heräsi uudelleen eloon. Taiteesta on tullut jälleen nautinto; tällä viikolla olen kirjoittanut romaaniani samanlaisella innostuksella kuin lapsena. En vielä mieti mitä seuraavaksi käy – pääasia on, että nautin taas kirjoittamisesta.

Teksti: Veera Paija
Kuva: Tom Hermans/Unsplash 

Kirjoittaja on kirjoittamisen opiskelija, joka harrastaa taidetta monipuolisesti. Romaaninsa kasaamisen ohella hän tekee erilaisia kirjoitusprojekteja, joista osa päätyy pöytälaatikkoon ja loput jaetaan maailmalle.

More Like This


Kategoriat


Kolumnit

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>