Haastattelu: Jyrki Lehtola jatkaa itsekeskeisen kulttuurieliitin irvimistä

Kirjailija Jyrki Lehtolaa on usein kutsuttu ”Suomen ilkeimmäksi kolumnistiksi.” Kuuluisasta ilkeydestä kysyttäessä Lehtola pitää itseään enemmänkin tarkoituksellisen suorasanaisena, mutta hän myöntää maineellaan olevan syynsä.

”Urani ensimmäiset 15 vuotta hyökkäilin ihmisten kimppuun heidän nimillään, mutta nykyään teen sitä vähemmän, koska se on lopulta aika tylsää ja matalamielistäkin. Koen edelleen, että jos ammatti on julkinen, niin sitä julkisuutta saa kohdella eri tavalla kuin mediassa näkyvä ihminen itse haluaa”, Lehtola sanoo.

Pitkän uran Ilta-Sanomien, Annan, Aamulehden, ja muiden lehtien kolumnistina tehnyt Lehtola on viime vuosina kunnostautunut provosoivan, ja usein ääneen naurattavan hauskan, esseen taitajana. Toukokuussa ilmestynyt esseekokoelma Tunteista (2021) on jatkoa hyvän vastaanoton saaneelle Tesla metsässä -teokselle (2019). Takakannessa siitä puhutaan esseetrilogian toisena osana.

Kuva: Jorma Puranen/Siltala

”Eräs kaverini kysyi, mitä sille edellisen kirjani somaliperheelle kuuluu, ja ajattelin, että kirjoitetaan sitten jatkoa. Ja trilogia sen olla pitää, koska eihän kahdessa ole mitään järkeä”, Lehtola naurahtaa.

Tesla metsässä- ja Tunteista-kokoelmia yhdistävät hysteeristen ”kulttuurivalkoisten” maailmassa luovivat somalihahmot, Hassan ja Aisha Ali-Ban, syntyivät Lehtolan seurattua rotuun ja kulttuuriseen omimiseen liittyvää diskurssia.

Koko Hubaran Ruskeat tytöt -blogissaan Laura Lindstedtin Oneiron (2015) -romaanista esittämän kritiikin jälkeen taiteessa kuuluviin ääniin liittyvät ongelmat ovat nousseet keskeisiksi suomalaisessakin kulttuurikeskustelussa. Saako esimerkiksi valkoinen kirjailija kirjoittaa rodullistetun hahmon nimissä?

Lehtola on kysymyksen suhteen yksiselitteinen: kyllä saa. Hänelle taiteen vapauteen kuuluu olennaisesti se, että kuka tahansa saa kirjoittaa mistä haluaa.

”Ajattelin myös, että koska olen jo monille tuttu naama, eikä minua oteta lopulta kovin vakavasti, niin ei kukaan tule käyttämistäni somalihahmoista suuttumaan. Eikä kukaan suuttunutkaan”, hän toteaa.

Terapian tarpeessa?

Terävimmillään ja armottomimmillaan Lehtolan uusi esseeteos on tunnekeskeistä narsismin kulttuuria analysoidessaan. Puhutaan siis hetki tunteista.

”Lähes missä tahansa keskustelussa se, miltä ihmisestä tuntuu, ja mitä enemmän pystyy tunteitaan liioittelemaan, tarkoittaa oman argumentin muuttumista vahvemmaksi. Minusta tämä on psykiatristen ongelmien liukumista osaksi yhteiskunnallista, kulttuurista ja tasa-arvoon liittyvää keskustelua”, Lehtola sanoo.

Hän seuraa terapiakulttuurin analyysissään amerikkalaiskirjailija Christopher Laschia, joka tuli tunnetuksi narsistiseksi diagnosoimansa yhteiskunnan moralistisena kriitikkona.

”Lasch kirjoitti 1970-luvun Yhdysvalloista, mutta hänen havainnoimansa yhteiskunnallinen kehitys on levinnyt pikkuhiljaa kaikkialle. Suomessakin oli vielä 90-luvulla jokseenkin häpeällistä käydä terapiassa”, Lehtola kertoo.

Terapian saatavuus pahasti traumatisoituneille ja muille Lehtolan mukaan sitä aidosti tarvitseville on hyvä asia, mutta se on eri kysymys kuin hänen Tunteista-teoksessa käsittelemänsä ilmiö.

”Jossain vaiheessa niin kutsutulle luovalle luokalle terapiassa käymisestä tuli mitali siitä, että on saanut haavoja elämässään. Ikään kuin niitä ei tulisi kaikille muutenkin”, hän toteaa.

”Meillä on niin helppoa, että sietokyvyn puute nostetaan todisteeksi omasta herkkyydestä. Jos ajattelee vaikka tulevia pandemioita tai muita katastrofeja, niin tuo valtava fragiliteetti arjen edessä ei ole kovin järkevä tapa vastaanottaa paskaa, jota maailma heittää naamalle.”

Lehtolan mukaan vikaa on myös ”enemmän on enemmän” -ansaintalogiikalla toimivissa terapeuteissa, jotka ottavat liikaa asiakkaita ja toden puhumisen sijaan kannustavat heitä jatkuvaan itsepetokseen. Pahimmillaan vastaanottohuoneessa kohtaavat siis terapeutti, jonka ei pitäisi olla terapeutti, ja potilas, jonka ei pitäisi terapiassa.

Tyhmien lasten kirjallisuutta

Koronavirus vaikutti Lehtolan esseekirjan sisältöön. Siinä missä Tesla metsässä -kirjan teksteissä havainnoidaan journalistisemmin ihmistyyppejä erilaisissa tapahtumissa, kuten Flow-festivaaleilla tai Helsingin maatalouskonemessuilla, ja roiskitaan piikikkäästi vähän joka suuntaan, ovat Tunteista-teoksen esseet teemojensa käsittelyssä keskittyneempiä ja hiotumpia.

Lehtola päätyi koronasulun aikana viettämään enemmän aikaa sosiaalisessa mediassa; tilaisuuksien ja tapahtumien loppuessa Twitter ja Facebook jäivät satiirikon ainoaksi tavaksi seurata, kuinka monella tavalla ihmiset voivat mennä sekaisin.

Tarkempaan käsittelyyn päätyivät myös kirjallisuuden autofiktiobuumi sekä suomalaiset esseekirjat, joiden banaaleimpia huomioita Lehtola lainaa ”tarkoitushakuisella väärämielisyydellä”, itse teoksia ja kirjoittajia kuitenkin nimeämättä.

”Minun ei pitänyt toistaa Markku Eskelisen kanssa kirjoittamani Sianhoito-oppaan (1987) kotimaisen nykykirjallisuuden lyttäystä, jossa vanhojen miesten sijaan tällä kertaa haukutaan nuoria, enimmäkseen naispuolisia autofiktion ja esseiden kirjoittajia”, Lehtola kertoo, ”mutta niin pääsi silti käymään, kun hankin BookBeatin ja päätin tutustua kirjallisuuteen, josta olin aikaisemmin puhunut vain ennakkoluulojen perusteella.”

”Olin ihan järkyttynyt. Tuntui kuin olisi lukenut loputtomasti itseään täynnä olevia, tyhmiä lapsia”, Lehtola tuhahtaa.

Omakohtaista tilitystä Jyrki Lehtolalta on siis turha odottaa. Mieluummin hän käyttää naamioita, ”menee toisen pään sisään ikään kuin pahana henkenä ja puhuu sieltä käsin”, kuten Suomen Kuvalehden Herman Raivio on Tunteista-kirjan arvostelussa muotoillut.

”On tietoinen valinta, etten kirjoita itsestäni, sillä en pidä itseäni tai mielipiteitäni järkyttävän kiinnostavina. Kokeilen erilaisia hahmoja, koska en halua että lukijalle tulee tylsää, ja pidän samalla myös omaa mielenkiintoani yllä. Esimerkiksi internet-aiheista esseetä kirjoittaessa huomasin tuottavani niin tuohtunutta ja moralistista tekstiä, että keksin siihen testamenttiaan kirjoittavan äidin hahmon, jonka kautta puhua”, Lehtola kertoo.

Tesla metsässä päättyi Jumalan tuomioon. Tunteiden lopussa ääneen pääsee puolestaan maan päällä seikkaileva, yksityisautoilua ylistävä Jeesus. Lehtola muistuttaa, että jumalallisen näkökulman käyttämisellä on pitkä kirjallinen perinne.

”Se on ehkä myös reaktio siihen, kun kaikki muut kirjoittavat nykyään minämuodossa: kirjoitan itse sitten Jeesuksena, fuck it”, hän sanoo.

Liioittelun taidetta

Kolumneissaan ja esseissään Lehtolalla on vapaat kädet aiheiden ja käsittelytavan suhteen. Valitsemiaan aiheita hän kertoo lähestyvänsä mielellään juuri siitä kulmasta, joka ei toisille kommentaattoreille tulisi mieleen. Tuskin on siis mikään ihme, että hänen tekstinsä onnistuvat vastavuoroisesti ärsyttämään ja naurattamaan liki kaikkia poliittisen spektrin edustajia.

Monesti Lehtola vie tekstiensä tyylin raivokkaan liioittelun ääripäihin ja absurdiin. Hän sanoo kirjoittavansa intuitiivisesti tekstin tyyli edellä, sisältö kulkee siinä ohessa mukana. Jos sattuu tulemaan kahden sivun virke, niin tulkoot.

”Tyylin epäonnistuminen vituttaa enemmän kuin sisällön ongelmat”, hän sanoo.

”Vaikka näkökulmaani tai tekstieni sisältöä voi kuvailla negatiiviseksi, niin kirjoitustyyli kuitenkin hieman kumoaa sitä, ja viestii, ettei tässä olla ihan hampaat irvessä pessimistejä. Se on tapa puhua vakavista asioista ottamatta niitä liian vakavasti.”

Jyrki Lehtola on vuosikymmenien aikana laatinut lukemattomia kolumneja, käsikirjoittanut tv-ohjelmia, kirjoittanut kolme kaunokirjallista teosta sekä nyt tehnyt kaksi esseekokoelmaa. Kehittymistään kirjoittajana hän ei lähde arvioimaan, mutta ammattitaitoisemmaksi hän uskoo kasvaneensa.

”Jos esimerkiksi vielä 80- ja 90-luvuilla luulin osaavani kirjoittaa romaaneja, vaikka en vittu osannut, niin nykyään tiedän etten osaa kirjoittaa romaaneja, vaan tällaisia fiktion ja esseen välimaastossa olevia juttuja, jotka eivät kuitenkaan menisi läpi missään esseekoulussa”, Lehtola kertoo.

”Mutta en enää juuri pohdi, mitä oikein teen”, hän lisää.

Esseetrilogiansa päätösosaan Lehtolalla on jo joitakin suunnitelmia, joiden toteutumisesta hän ei kuitenkaan ole varma.

”Olen joka tapauksessa käsitellyt muutamasta tuhannesta ihmisestä koostuvan eliitin sisäistä maailmaa ihan tarpeeksi, ja koetan nyt pysyä siitä aiheesta kaukana”, Lehtola nauraa.

More Like This


Kategoriat


Artikkelit Haastattelut

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>