Novelli: Kuka heistä?

Mies katsoo Ernaa, hymyilee hajamielisenä, poissaolevana. Katse hipaisee uloimpia hiuskarvoja silmien korkeudelta ja jämähtää tyhjänä pihakuuseen. Tuo hymy on miehelle sisäistynyt maneeri; näytelmän roolijako on ikivanha.

Erna ei kaipaa, mutta ei hän ole lakannut rakastamasta miestä. Kumpi on muuttunut, muuttanut toisaalle tai naamioitunut – ehkä molemmat.

Hän suojautuu, kumpikin tekee niin.

Erna tarttuu päivyriinsä tarkistaakseen lähipäivien suunnitelmia. Hän muistaa nimiä ja kasvoja, kohtaamisen – uusi ihminen on arvaamaton, mutta hän etenee harkitusti.

Hallittu kohtaaminen ei ole itsestäänselvyys. Metsälenkki, uni ja unikuvien villi sekamelska tai sammakkouinti kylmässä meressä toimivat parhaiten.

Erna osaa hymyillä ja haluaa välttää joutumasta liian syvälle. Ei koskaan voi varmasti tietää, mihin ja miten voi sukeltaa koskettaen kevyesti.

***

Hän lupasi soittaa lastenlapsille Lontooseen.

Tytär avaa kameran ja hymyilee, kertoo myös lasten nauttineen isovanhempien vierailusta. Erna kuulee oman äänensä lattean kaiun: ”Olimme onnellisia luonanne Lontoossa.” Tytär kiittelee mukavista päivistä, ja lapsista jokainen näyttää pikaisen heilautuksen kuvaruudulla, leikkien lomassa.

Mies kysyy: ”Oletteko jo päättäneet Ellin koulusta?”

Avoimia asioita on paljon. Hän tietää, hyväksyy ajattelematta sivustakatsojan rakkautta. Tähän rakkauteen liittyy kaipaus.

”Iirosta tulee pian esikoululainen”, tytär sanoo.

Tytär uskoo lapsen oppivan hiukan myös vierasta kieltä. Seuraavana syksynä Suomessa Iiro olisi jo kuusivuotias.

Ajattelen Marttaa. Hän kävelee, mutta olisi pieni isoon joukkoon. Myöntelen varovasti, kun tytär sanoo Martan harjoittelevan sanoja, kielien sekoitus olisi ehkä haitaksi.

Mies seuraa mukana, kuuntelee, hymyilee virnistellen lapsille, jotka vastaavat, heiluttavat kaksin käsin.

***

Kännykkä pimpahtaa, Erna lukee viestin.

Voitko tulla Ateneumiin vai tapaammeko Turun Taidemuseossa? Ars Novaan tulee kiinnostava näyttely loppukeväällä ja neuvottelen siitä Turussa. Silloin, tai jos tulet tänne, voisimme puhua myös Anna-Liisan vanhimmista kirjeistä. Önningebyn aika oli erityistä, ainutlaatuista. Poutapäiviä, mutta aihe kypsyi erilaisessa arjessa. Olet miettinyt, kerro enemmän, mitä ajattelet siitä. Taiteellisin terveisin, Kalevi.

Erna ehdottaa tapaamista Turun Taidemuseossa, päivä jää avoimeksi.

***

Mies avaa ruudulle dokumentin ilmastonmuutoksen etenemisestä, teollisen kehityksen sokeasta jatkumisesta tuhoisaan suuntaan. Erna havahtaa ja kuuntelee hetken, sulkee valokuvauksen historiasta kertovan sivuston ja asettuu kuuntelemaan. Sanoma on tyly. Ilmasto lämpenee, saastuu ja samaan aikaan jätekaaos mantereilla ja merissä tuhoaa elinkelpoisen tilan viimeistään lastenlastemme jälkeläisiltä. Köyhtynyt luonto häviää kiihtyvällä vauhdilla.

Välinpitämätön, vastuuton ihminen jatkaa piittaamattomana, vaikka tietää kaiken. Ohjelma loppuu ja ruutu sammuu.

Mies ei sano mitään. Hän selailee sähköautojen esitteitä, tarkistaa latausmatkoja ja etsii testaustuloksia, vertailee niitä. Erna ajattelee lentomatkoja, hybridiautoa, vaatekauppojen telineitä ja konteista purettuja tekstiilikasoja. Hän vaihtaa syyllisyyden päättäväisyyteen ja raivoon, haluaa nousta barrikadeille. Miten?

Ajattelu avartaa, lopulta se tunkee itsensä ahtaaseen, lähes valottomaan loukkoon. Politiikka saattaa sittenkin olla tärkeää.

”Ehkä olemme kuitenkin hiljaisia aktivisteja” hän sanoo ja katsoo mieheen kysyvästi.

Mies tietää kaiken ja puolustaa itseään, yhteiskuntaa ja valistumista luetellessaan ”kompostointi on pakollista, kierrätämme muovit ja metallin, kasvisruoka on yleisintä, hybridiautot, biopolttoaineet, sähkö- ja kaasuautot valtaavat markkinoita.”

Mies vaikenee, jää miettimään. Tuulen ja auringon energiaa on kaupan.

”Me valitsemme”, mies sanoo.

Erna miettii, mitä on ”hiljainen aktivismi”. Kestäviin valintoihin on arkielämässä harvoin aikaa, mutta niihin on pakko tottua. Kuka tai mikä pakottaa?

***

Mies sulkee kännykän ja kääntää katseensa Ernaan. ”Huomenna iltapäivällä on kokous Helsingissä. Jos joudun menemään illalliselle, jään sinne yöksi”, hän sanoo.

Erna nyökkää. ”Otatko auton?”

”Ajattelin, että ottaisin. Viimeiseen junaan en ehdi. Tulen yöksi kotiin, jos mahdollista.”

Erna ei kysy muuta. Miehelle työ merkitsee paljon, se täyttää ajatukset ja ajan. Joku ”hän” tai ehkä toinen ”hän” asuu siellä, saattaa osallistua kokoukseen. He kohtaavat. Erna ainakin tietää kohtaavansa omalla tahollaan.

He kaksi asuvat yhdessä, kohtaavat tässä talossa tai jäävät kohtaamatta, rakastelevat silloin tällöin. Kohtaamiset ovat aina tapahtuneet työn ehdoilla. Siihen he ovat kasvaneet, kumpikaan ei ole toistaan varten.

”Nautitteko viimeksi Verson ateriasta, piditkö sinä siitä” Erna kysyy.

Mies katsoo häneen kysyvästi ja Erna ottaa vastaan haasteen, jonka mies on aloittanut. Molemmat ovat oikeastaan harkinneet avoimuutta. Silti kumpikin epäröi ja pelkää luopua. Epäluulo on hämmentävää. Erna voi vastata suoraan, se ei ole edes vaikeaa.

”Ajattelin mennä sinne tuttavan kanssa”.

Mies vaikenee hetken, päättää olla kysymättä ja sanoo: ”Mausteita oli paljon, papuja, seitania paloina… pitäisi kai kokeilla vielä”.

Iltapalalla voileipiä on kuusi, juustoa ja kasvimargariinia. Erna asettaa tarjottimen pöydälle. Mies haukkaa ruisleipää, nousee kaatamaan teetä molemmille. Erna kiittää ja hymyilee. Mies katsoo häneen, tuijottaa hetken ja kysyy:  ”Tulisitko kanssani Versoon… jonakin lähipäivänä?”

Se sopii Ernalle, tottakai.

***

Tekstiviesti tulee aamulla.

Minulla on huomenna neuvottelu Turussa ja voimme tavata Taidemuseossa puolipäivän aikaan. Tulemme sinne Alvarin autolla ja varasimme huoneet (Park). Tyttären luo menen viiden jälkeen. Tapaamme teemalla ”Elin Danielson”(?). Toivottavasti Sinulle sopii yhteinen lounas Taidemuseon jälkeen? T. Kalevi.

***

Kalevi seisoo toisen kerroksen salissa. Hän astelee varovaisin, epäröivin askelin ja asettuu istumaan leveälle penkille keskellä näyttelysalia. Elin Danielson-Gambogin maalaama ”Poutapäivä” on keskellä vastapäistä seinää. Erna tulee penkin luo takaviistosta, istuu hiljaa Kalevin viereen ja nojautuu häneen kevyesti. Erna tuntee luisevan käsivarren olkavarren ympärillä ja ajattelee, miten hyvältä se tuntuu.

”Tuo on maalattu Italian kodista, luultavasti omalta pihamaalta”, Kalevi sanoo ja vetää Ernaa lähelleen.

Erna katsoo hetken. Mielikuva on arkinen, puhdas pyykki on timantti arjessa. Vaatteet heiluvat ulkonarulla puhdistettuina, piha on vihreä tai odottaa sitä ja aurinko paistaa, vie arkipäiväisyyden yläpuolelle. Myös talvella, kiireettömänä päivänä hän ripustaa pyykit terassin narulle ja saavuttaa tunnelman. Marraskuuhun ja kaamosaikaan työntyy vähintään hiukkanen onnellisten päivien toiveikkuutta.

Ripustaako nainen omia pyykkejään, ehkä Elinin? Hän saattaa myös olla joku ulkopuolinen, tuntematon, sattumoisin havaittu, aito ihminen.

Erna sanoo:  ”Olen miettinyt, kuka on kuvassa.”

Kalevi puistelee päätään, nousee ja katsoo naisen siluettia tarkkaan parin metrin etäisyydeltä. Hän vilkaisee Ernaan hymyillen, kiertää katseellaan maalauksen laidasta laitaan ja siirtyy katsomaan sen alaosaa.

”Valo tulee ripustajan etupuolelta vinosti, mutta varjotkin ovat vinoja. Keskipäivä on tulossa tai jo ohitettu.”

Kalevi jatkaa valosta, pohtii, että pyykitys on työlästä, se vie aikaa. Olisi ollut järkevää alkaa työ mahdollisimman varhain. Kuuma keskipäivä on siestaa. Kalevi ehdottaa, että tuo nainen ripustaa pyykkiä pari tuntia yön levon jälkeen tai ainakin aamupäivällä. Aurinko on melko korkealla, mutta pyykitys on ehkä alkanut jo varhain.

Puhtaan, näyttävästi liehuvan pyykin mielihyvästä, ripustamisen nautinnosta, Erna kuvailee kuiskutellen, eläytyy ja liioittelee tahallaan. Kalevi nyökkäilee ja sanoo: ”Voin kuvitella, mutta en usko, että pystyisin kokemaan.”

Lyhyt keskustelu maalauksen ajasta, valon väristä, aamupäivän ja vähittäin etenevän päivän valosta riittää Ernalle. Aamupäivän energisyys, suorittaminen, iltapäivän odotus – valoon hän liittää nyt epävarmuuden.

Taidemuseossa on hiljaista, vaimeita askeleita kuuluu viereisestä huoneesta. He istuvat uudelleen penkille, nojaavat toisiinsa. Tiukasti yhteen puristettujen huulten takaa ilmavirta kääntyy kohti sierainaukkoja, rytmikkäänä, vaiennetun naurun työntyessä esiin. Kalevin nauru on äänetöntä huminaa, kunnes molemmat rauhoittuvat, nojaavat toisiinsa.

Se tuli varkain, olet iloinen ja annat sen kuplia. Huomaat sen kunnolla vasta nyt. Siinä ei ole mitään väärää.

He jatkavat kierrosta. Seuraava maalaus on edelleen Danielson-Gambogin: ”Viinitarhassa”.

”Iltapäivä kultaa köynnökset, ilta on jo lähellä, keskipäivä mennyt ajat sitten”, hän sanoo ja katsoo Kaleviin kysyvästi osaamatta tulkita, osuiko arvio valosta yksiin sen kanssa, miten taiteentuntija sen näkee. Hän aikoo jatkaa varjojen tulkintaa, mutta ajatus katkeaa uuteen kysymykseen.

”Huomaatko, nainen jatkaa työtään keskittyneesti. Samalla mies aloittelee siestaa tai vähintään lepotaukoa ja sytyttää rauhassa savukettaan.”

Erna tuijottaa hetken, näkee, miltei liiankin räikeänä, ja päättää kieltää sen. Sukupuolten tasa-arvo on liian arkinen, jokapäiväinen aihe. Hän haluaa siirtää sen etäälle edes tämän kerran. Elin Danielson-Gambogin taide on tänään kauneutta ilman soraääniä.

Vieressä on taiteilijan omakuva vuodelta 1903. Punapukuinen nainen katsoo viistosti alaspäin.

He katsovat maalausta pitkään. Myös Erna tietää taustan. Rakastettu ja luotettu kumppani rakastelee Elinin vieraaksi kutsuman ystävättären kanssa. Historiallinen asiatieto on sävytön ja ankea. Maalaus on tehty pari vuotta myöhemmin.

Vahva nainen punaisessa puvussa, yläviisto katse arvioi ja näkee. Ihminen ei torju, mutta pysyy etäällä.

Näytelmä voi jatkua.

Teksti: Kaija Lammintausta
Kuva: Manos Gkikas/Unsplash

Kaija Lammintausta kirjoittaa “pöytälaatikkoon”, on tehnyt niin vuosia. Se tuntuu välttämättömältä, vähintään hyvin tärkeältä arjen keskellä. Loputon aihe kirjoittamiselle on ihminen. Luonto liittyy kaikkeen, mistä hän kirjoittaa. Tässä novellissa se tulee esiin tauluissa ja nykyihmisten syyllisyydessä.

More Like This


Kategoriat


Kaunokirjallisuus Novellit

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>