Artikkeli: Mitä annettavaa Eeva Joenpellolla on uuden sukupolven lukijoille?

Kirjailija Eeva Joenpellon syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Aikoinaan hän oli painosten kuningatar, jota kriitikot ylistivät ja lukijat rakastivat. Joenpelto tuntuu kuitenkin kadonneen suomalaisten huulilta pian kuolemansa jälkeen. Voivatko hänen kirjansa vielä tarjota jotain nykypäivän uusille lukijoille?

Eeva Joenpelto tunnetaan parhaiten neliosaisesta Lohja-sarjastaan, joka ilmestyi 1980-luvulla. Kuva: Kai Honkanen.

Aloitin helmikuussa WSOY:n kirjallisuussäätiön viestintä- ja tapahtumakoordinaattorina. Yksi tärkeimmistä työtehtävistäni oli Eeva Joenpellon juhlavuoden koordinointi. Kun kerroin äidilleni tulevista työtehtävistäni, hän tiesi heti kenestä puhuin, vaikkei ole mikään ahkera kaunokirjallisuuden lukija ollutkaan.

Joenpelto on ollut kaikkien tietoisuudessa – paitsi ilmeisesti minun.

Ensitöikseni luin Helena Ruuskan elämäkerran Joenpellosta. Perehtymistä seurasi hämmennys: Miksen ollut kuullut hänestä aiemmin? Olen sentään opiskellut kirjallisuutta ja Suomen historiaa yliopistossa. Minulla on äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyys. Joenpelto on vaikuttanut suomalaisella kirjallisuuskentällä seitsemällä eri vuosikymmenellä ja ollut seurattu julkisuuden henkilö. Miten tällainen aukko sivistyksessä on päässyt muodostumaan?

Eeva Joenpelto (1921–2004) kirjoitti yhteensä 28 teosta: yhden näytelmän ja yhden lehtikirjoituksista kootun teoksen sekä 26 romaania. Hänen tuotantonsa ulottuu 1940-luvulta 2000-luvulle. Kirjailija tunnetaan parhaiten neliosaisesta Lohja-sarjasta, joka ilmestyi vuosina 1974–1980.

Aikoinaan Joenpelto oli WSOY:n painosten kuningatar, jonka teoksia on myyty yli miljoona kappaletta. Joenpelto sai eläessään lukuisia palkintoja, mukaan lukien Finlandia-palkinnon romaanistaan Tuomari Müller, hieno mies (1994).

Kaiken lukemani perusteella Joenpelto pitäisi nostaa vähintään Väinö Linnan kaltaiseksi kansalliskirjailijaksi. Erityisesti Lohja-sarjassa hän kuvaa ansiokkaasti suomalaisia ihmisiä itsenäisyyden kynnyksellä ja pureutuu 1920-luvun kahtiajakautuneen kansan kipukohtiin yksilötasolla.

Tämän vuoden helmikuussa Lohja-sarjan ensimmäinen osa Vetää kaikista ovista (1974) oli Yle Radio 1:n lukupiirikirjana. Piirin vieraat Juha Hurme ja Selja Ahava pohtivat samaa kysymystä kuin minäkin. Lisäksi he kysyivät, voiko Joenpelto enää tarjota mitään nykypäivän nuorille aikuisille vai onko hänen paikkansa menneisyydessä, osana kirjallisuushistoriaa. Päätin ottaa siitä selvää.

Nimi kaikkien huulilla?

“Kaikki muistavat Eeva Joenpellon nimen”, kirjoittaa Sirkku Saariaho Kirja-lehdessä. Väite on rohkea, sillä Eeva Joenpellon kuolinvuonna syntyneet suomalaiset ovat pian täysi-ikäisiä.

Minä olen syntynyt 1990-luvun alussa. Alakoulussa sydämeni sykki lasten- ja nuortenkirjoille. Aikuisten kirjallisuus tuntui kaukaiselta, ja kun siirryin lukemaan aikuisille suunnattua kirjallisuutta, Joenpelto oli jo ehtinyt kuolla. Hän ei enää julkaissut eikä siten noussut esiin ajankohtaisuudellaan.

En saanut vahvoja kirjallisia vaikutteita kotoa, joten kuljin pitkälti oman mielenkiintoni ohjaamana. Lukioaikoina luin vapaa-ajalla fantasiaa. Äidinkielentunneilla tutustuin senhetkiseen tuoreeseen kotimaiseen kirjallisuuteen, kuten Sofi Oksaseen. Lukion jälkeen luin runsaasti käännöskirjallisuutta ja yliopistossa aloin opiskella yleistä kirjallisuustiedettä, jossa kotimaista kirjallisuutta sivuttiin vain muutaman kurssin verran.

Minä en muistanut Joenpellon nimeä. Nyt kuitenkin koin, että olisi jo korkea aika, että kohtaisimme.

Valitsin ensikosketuksekseni romaanin Jottei varjos haalistu (1986). Toimittaja ja kirjallisuuskriitikko Suvi Ahola kertoo kirjoittaneensa siitä hiukan alle kolmikymppisenä kehuvan ja vaikuttuneen arvostelun, vaikkei ollut sanojensa mukaan ymmärtänyt lainkaan romaanin kuvaamaa menetystä.

Jottei varjos haalistu sijoittuu 1940-luvun sodanjälkeiseen aikaan. Kuva: Anna Mattila.

Olen nyt suunnilleen saman ikäinen kuin Ahola 1980-luvulla. Päätin tehdä ihmiskokeen ja testata, voiko 2020-luvun hiukan alle 30-vuotias lukija löytää kosketuspintaa Joenpellon romaanista.

Jottei varjos haalistu on Joenpellon 22. romaani. Hän oli kirjan ilmestyessä yli 60-vuotias ja erittäin harjaantunut prosaisti. Kirjan julkistustilaisuudessa Joenpelto julisti kirjoittaneensa viimein ”esikoisromaaninsa”. Romaanin aihe oli hänelle henkilökohtainen, ja hän piti teosta erityisen onnistuneena.

Romaani sijoittuu 1940-luvulle – sodasta toipuvaan Suomeen. Se seuraa Kuovinojan sisaruksia, joista vanhempi, Erika, on velvollisuudentuntoinen ja suoraselkäinen, elämänsä iltapuolelle ehtinyt nainen. Kymmenen vuotta nuorempi eläinlääkäri Julius viihtyy naisseikkailujen parissa ja juo itseään aikaiseen hautaan.

Joenpellolle on hyvin tyypillistä asettaa vastakkain voimakastahtoinen nainen ja syrjään vetäytyvä mies. Myös tässä romaanissa asetelma on selkeä: Erika pitää perheen kasassa ja vaalii suvun kunniaa, kun taas  Julius väistää velvollisuuksia ja haluaisi vain nauttia elämästään.

Romaanin alussa Kuovinojan suuri sukutragedia palaa päivänvaloon. Kuovinojan tilan on aikoinaan perinyt perheen nuorin poika. Erikan ja Juliuksen isä, perheen vanhin lapsi, on jätetty perinnöttömäksi. Nuorin poika ja varsinkin hänen vaimonsa paljastuvat myöhemmin ahneiksi, eivätkä huolehdi vanhanisännän vanhuudenturvasta. Nyt tilan perillinen on kuollut, ja Erika serkkuineen haluaa varmistaa, ettei perijää haudata suvun arvokkaaseen hautaan lähelle kirkkoa, samaan hautaan isovanhempien kanssa.

Kuovinojan suvun tragedia on lähes suoraan Joenpellon elämästä. 1800-luvun uusmaalaiset vauraat talonpojat ihannoivat sivistystä, joten Eevan isä Juhokin lähetettiin kouluun. Perheen keskimmäistä poikaa Väinöä taas opinnot eivät kiinnostaneet, joten hän jäi kotiin auttelemaan. Juho suoritti opinnot ja palasi kotiin morsiamen kanssa. Pian sen jälkeen Juhon isä ohitti hänet perinnössä, syystä jota ei tunneta. Joenpellon tila annettiin Väinölle, joka oli vuosia opetellut maatilan hoitoa esikoisen opiskellessa muualla.

Joenpelto kasvoi perheessä, jossa kannettiin kaunaa menneille tapahtumille. Hän ei tavannut kaikkia sukulaisiaan eikä vieraillut Joenpellon tilalla. Vanhoista perintökiistoista puhuttiin pikku-Eevan seurassa, mutta ei koskaan suoraan hänelle. Asia jäi vaivaamaan häntä. Lopulta hän palasi isovanhempiensa kohtaloon ja kirjoitti romaanin Jottei varjos haalistu. Välillä tapahtumia katsotaan Juliuksen Asko-pojan silmin. Hän on lapsi, joka seuraa suvun kiistoja muttei vielä ymmärrä niitä – Joenpellon alter-ego.

Tällaiseen kirjallisuuteen rakastuin lapsena

Sukukiistojen lisäksi romaani kertoo sodasta toipuvasta Suomesta, asekätkennästä ja eläinlääkärin ammatista. Teemoiltaan ja aiheiltaan romaani muistuttaa suuresti Tommi Kinnusen romaania Neljäntienristeys: se käsittelee sukupolvien yli ulottuvaa puhumattomuutta ja traumoja, hätkähdyttävää epäoikeudenmukaisuutta ja sodasta toipumista. Täysin kelpoja aiheita siis nykylukijalle.

Neljäntienristeykseen verrattuna Jottei varjos haalistu kuljettaa lukijaa paljon lempeämmin mukana. Joenpelto pysyttelee Kinnusta tiukemmin niin sanotussa perinteisessä pitkässä proosassa. Hänen tyylilliset kokeilunsa ovat nykynäkökulmasta maltillisia. Jottei varjos haalistu on juonivetoinen ja paikoin jopa melodramaattinen. Se on tyyliltään varsin perinteinen romaani, jonka tarina vetää ja jota voi ahmia halutessaan isoina paloina. Niin sanottu lukuromaani.

Olin erittäin ilahtunut. Tällaiseen kirjallisuuteen rakastuin lapsena! Jottei varjos haalistu muistuttaa minua siitä, että lukeminen on ihanaa. Se on taidokkaasti kerrostettu kaunokirjallinen kokonaisuus, joka ei anna lukijalle vastauksia valmiiksi pureskeltuina. Samalla sivut kuitenkin kääntyvät kuin huomaamatta.

Proosa ja keksityt tarinat ovat olleet suomalaisissa kirjallisuuspiireissä lukuisia kertoja passé. Siinä mielessä nykyaika ei ole menneisyydestä muuttunut. Joenpelto pyrki uudistumaan uransa aikana jatkuvasti ja seuraamaan tyylivirtauksia. Lopputuloksena oli teoksia, kuten Syyskesä (1960), joihin hän ei itse ollut tyytyväinen.

Helena Ruuskan mukaan vasta 1970-luvulla, keskellä henkilökohtaisen elämän suuria murroksia,  Joenpelto viimein näytti täyden voimansa pitkän proosan kirjoittajana. Lohja-sarjan menestys myös oikeutti hänet pysymään elementissään.

Eeva Joenpellon tuotantoon kuuluu yhteensä 28 teosta. Kuva: Anna Mattila.

Ja proosassa hän todellakin loistaa. Jos minulle olisi etukäteen kerrottu, että lukisin jännittyneenä kohtausta, jossa Julius hoitaa vasta porsinutta emakkoa, en olisi uskonut. Toisen erityisen vaikutuksen tekivät Juliuksen asekätkennät: kätköpaikkojen varmistaminen eläinlääkärikeikkojen yhteydessä lähentelee noir-dekkareiden tunnelmaa.

Suvi Ahola on sanonut, että Joenpelto kulutti Lohja-sarjaan kaiken, mitä hänellä oli antaa. Hänen mukaansa sen jälkeen tuli monia hyviä romaaneita, mutta ei enää todellista uudistumista. Lohja-sarjaan hän löysi todellisen tyylinsä, mutta minun näkökulmastani Jottei varjos haalistu on Joenpellon proosan uudistumisen väkevä huippu.

Tarina imaisee mukaansa ja valottaa monille tuttua historiallista ajanjaksoa rouheasta näkökulmasta. Romaanissa ei rakenneta hurskasta kuvaa sankarillisista ja isänmaallisista suomalaisista, jotka puhalsivat yhteen hiileen jälleenrakennuksen aikana. Sen sijaan romaani tuntuu aidolta hahmojen kipuiluineen ja ristiriitaisine ajatuksineen.

Tehdään Joenpellosta ilmiö

Suvi Ahola on suositellut, että nuoren lukijan kannattaa lukea nuorta Joenpeltoa. Lohja-sarja ja sen jälkeiset teokset sopivat paremmin keski-ikäiselle ja varttuneemmalle. Aloitinko siis väärästä kirjasta?

En usko. Olin kirjan jälkeen vaikuttunut. Luin seuraavaksi Elämän rouva, rouva Gladin (1982), sekin Lohja-sarjan jälkeistä tuotantoa. Luotan hioutuneen tyylin viehätysvoimaan. Haluan heittäytyä kokeneen kertojan matkaan.

Jottei varjos haalistu -romaanin aiheet – perinnönjako, jatkosodan jälkeinen pula-aika, eläinlääkärin ammatti, hautakiistat – voivat joillekin tuntua vierailta, mutta sen teemat ovat ajattomia, kuten kirjallisuuden teemat yleensäkin. Epäoikeudenmukaisuus, kansalaistottelemattomuus, selviytyminen ja saamattomuus eivät poistu maailmasta. Ne ovat ikiaikaisia, vaikka näyttäytyvät eri aikoina eri tavoin.

Liityn kernaasti Joenpeltoa nykypäivänä lukevien kuoroon: Minne hän on kadonnut? Miksei häntä lueta enää? Vaikka aiheet tuntuisivat vierailta, jopa vanhentuneilta, niiden alta löytyy teemoja, jotka taatusti vetoavat nykypäivän lukijoihin. En näe mitään syytä, miksei Joenpelto voisi puhutella muitakin oman ikäluokkani lukijoita kuin minua.

Mieleeni nousee vain yksi selitys: ajankohtaisuus. Seuraamme mielellämme nykypäivän ilmiöitä. Menneisyydestä muistetaan vain harvat ja valitut teokset, niin sanotut klassikot.

Tänä vuonna Eeva Joenpelto on kuitenkin taas ajankohtainen. Tämä voisi olla se vuosi, jolloin uudet sukupolvet löytävät Joenpellon. Tehdään Joenpellosta uudelleen ilmiö! Kannattaa vilkaista kirjagramiin, sillä se on jo alkanut.

Anna Mattila työskentelee WSOY:n kirjallisuussäätiöllä Eeva Joenpellon juhlavuoden parissa. Hän on toiminut Lumoojan toimittajana vuosina 2019–2020. 

Jottei varjos haalistu on julkaistu tänä vuonna uudelleen e-kirjana.

Lähteet:

Ahola, Suvi: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY, 2021)

Joenpelto, Eeva: Miten kirjani ovat syntyneet (WSOY, 1969)

Ruuska, Helena: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY, 2015)

Saariaho, Sirkku: “Eeva Joenpelto -juhlavuosi”, Kirja-lehdessä 2021.

Linkkejä: 

Eeva Joenpelto -seura

Eeva Joenpellon kirjailijakoti Vares-Kantola

Eeva Joenpellon tuotannon esittely

Vinkki: Lohja-sarja luetaan loppuvuoden aikana kimppalukuna Instagramin kirjagram-yhteisössä. Seuraa tunnistetta #matkalohjantähdenalle ja osallistu halutessasi keskusteluun Instagramissa ja Discord-serverillä.

More Like This


Kategoriat


Artikkelit Esseet

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>