Helena Kallio (dramatisointi) & Emmi Louhivuori (ohjaus)
Helene
Teatteri Akselissa 18.9.–30.10.
On vaikea olla vertaamatta Emmi Louhivuoren ohjaamaa Heleneä vuonna 2020 ilmestyneeseen, Antti Jokisen ohjaamaan samannimiseen elokuvaan. On vetoisan näköinen synkkä huone, tauluja siellä sun täällä ja jotenkin kalsea valo.
Molemmat perustuvat Rakel Liehun romaaniin Helene (WSOY, 2003), joka kertoo Suomen tunnetuimman kuvataiteilijan elämästä ja urasta fiktion keinoin.
Elokuvaan verrattuna Teatteri Akselissa esitetty näytelmä pohjaa vahvasti tekstiin, ja sitä on runsaasti. Liehun ilmavasti etenevä taiteilijaromaani on kaluttu läpi huolella – mutta onko siitä ammennettu jo liialtikin aineistoa? Esityksen parhaat palat ovat nimittäin sanattomia tai ainakin hyvin vähäsanaisia, kiteytyneitä toteamuksia.
Teatteri Akselin Helenestä on kenties pyritty tekemään kronologisesti etenevän lukuromaanin ja taitelijaelämäkerran piirteitä kantava esitys, jossa seurataan suoraviivaisesti taiteilijan tietä lapsuudesta vanhuuteen. Aikuisen taiteilijan luonnetta selitetään lapsuuden tapahtumilla.
Halki esityksen Helenen hahmoa järkyttää tasapainottelu kurittomuuden ja kurinalaisuuden välillä, joka kytkeytyy yhteiskunnan odotuksiin.
Taustoitus alkaa lapsuudesta, kun Helene, lapsena Ella, loukkaa kaatuessaan lonkkansa, eikä perheellä ei ole varaa viedä tytärtä lääkäriin, koska on ajateltava vanhemman veljen koulunkäyntiä.
Myöhemmin lonkkavaivasta muodostuu keskeinen ongelma, joka tyrmää Heleneltä monia etenemismahdollisuuksia uran varrella. Rivien välistä voi lukea, että lonkkavamma on esteenä myös romanttisille suhteille. Taiteilijan odotukset kariutuvat kerta toisensa jälkeen.
Lopulta Helene joutuu katkerana elämään yksin äitinsä kanssa tästä huolehtien. Esityksen keskeiseksi aiheeksi nouseekin Helenen suhde äitiinsä. Kipuileva yhteiselo kahden voimakastahtoisen naisen välillä korostuu, mutta taustalta paistaa myös äidin ja tyttären välinen kiintymys.
Rakel Liehun romaani karisti aikoinaan harhaluulot, mitä tulee oletuksiin Helene Schjerfbeckin erakkoudesta ja heikosta luonteenlaadusta. Taiteilija ei suinkaan ollut yksinäinen erakko, mutta kiihkeän seuraelämän sijaan Schjerfbeck keskittyi ennemmin maalaamiseen. Lopulta lonkkavaiva ja huolenpito äidistä pakottivat hänet jäämään kotiin.
Esitys antaa kuvan tinkimättömästä ja loppuun asti harkitsevaisesta, älykkäästä taiteilijasta, joka ei kavahda omien töidensä kriittistä tarkastelua. Schjerfbeck eli vimmaisesti ja voimallisesti kuviensa kautta.
Helenessä hyödynnetään oivallisesti taulukehyksiä ja viittauksia itsensä kuvaamiseen. Kenties jotain omaperäisempää esityksen toteutukselta olisi kuitenkin vielä kaivattu. Esityksen maalaama kuva taiteilijasta ei ulotu yhtä syvälle kuin Schjerfbeckin omat omakuvat tai Liehun romaani, johon esitys pohjaa. Siltä puuttuu oman värinsä taiteilijan elämäntarinalle antava maalikerros!
Helenen hahmo on rakennettu moniulotteisesti jo esityksen tekstissä. Helenen vuorosanoissa on jotakin sellaista viisautta, josta tekisi mieli omia osa itselleen. Kutsutaan sitä vaikka runoudeksi. Paikoin dialogia on kuitenkin niin paljon, että runous hautautuu tekstimassan alle. Olisikin ollut toivottavaa, että esityksessä olisi ollut samanlaista ilmavuutta kuin alkuperäistekstissä.
Väriä esitykseen tuo kuitenkin Kristiina Koljosen miellyttävä roolisuoritus esityksen pääosassa. Koljonen tuo taiteilijaan ilmeitä ja äänensävyjä, joita ei ole aiemmin kirjoitettu tai kuvattu. Tyttömäisyys, leikillisyys, ailahtelevaisuus, raivokkuus, katkeruus ja pelko asuvat kaikki Helenen hahmossa tehden katsojaan monipuolisen vaikutuksen.
Kenties koskettavinta Heleneä seuratessa onkin se, ettei katsoja tunne vain sääliä väärin kohdeltua ja väärin ymmärrettyä taiteilijaa kohtaan, vaan hän kokee ylpeyttä seuratessaan taiteilijan kamppailua ennakkoluuloja ja odotuksia vastaan. Katsoja kykenee siis asettumaan hahmon asemaan, eikä vain tarkkaile tätä ulkopuolelta.
Teatteri Akseli: Helene
Käsikirjoitus: Rakel Liehu ja Helena Kallio
Ohjaus: Emmi Louhivuori
Lavastuksen suunnittelu ja toteutus: Seppo Louhivuori
Puvustuksen suunnittelu ja toteutus: Kirsi Vaara
Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu: Jouni Lehtonen
Valosuunnittelu: Raimo Laurila
Tekniikka-ajajat: Pekka Heikkilä, Maarit Juvonen ja Jari Uhlgren
Valokuvaus ja graafinen suunnittelu: Ikaros Ainasoja
Kuiskaaja (harjoitukset): Kristiina Lahdenvesi
Rooleissa: Kristiina Koljonen, Rasmus Järvinen, Mikko Jäästö, Jukka Lahdenvesi, Alma Pajunen, Hannu Pajunen, Sirpa Rinne ja Jarmo Wegelius
