Kritiikki: Omakuva on itsensä katsomisen laji

Näyttelijät Anu Almagro ja Johanna Jauhiainen. Kuva: Ulla-Mari Lindström.

Omakuva – Unia Ellen Thesleffin elämästä ja taiteesta 
TEHDAS Teatteri 15.10.–21.11.2021 

Kun on ollut pitkään poissa teatterista, tuntuu omituiselta ajatukselta istua hiljaa paikoillaan näytöksessä tuijottamassa eläviä ihmisiä lavalla.

Tunne korostuu, kun esityksen tempo hidastuu ja tapahtuminen vähenee. Kun lavalla ei esitetäkään spektaakkelia, katse ehtii kääntyä myös itseen ja keskittyä omaan katsomisen ja olemisen tapaan.

Sitä muistuu mieleen, millainen vaikutus taiteella ja kulttuurilla on ihmiseen. Se pakottaa pysähtymään ja havainnoimaan ympäröivän todellisuuden lisäksi omaa läsnäoloa. 

TEHDAS Teatterin työryhmälähtöisessä esityksessä Omakuva syvennytään kuvataiteilija Ellen Thesleffin (1896–1954) taiteen ja elämän äärelle sekä tarkemmin ottaen omakuvan tyylilajiin eli itsensä maalaamisen ja tutkimisen genreen. 

Omakuva on myös Ellen Thesleffin maalaus vuosilta 1894–1895. Taidehistorioitsija ja Ellen Thesleffin elämäkerran kirjoittanut Hanna-Reetta Schreck kuvailee teosta elämäkerrassa Minä maalaan kuin jumala (Teos, 2017) seuraavasti: 

“Nuori 25-vuotias taiteilija tarkensi ilmaisunsa omien kasvojensa ovaalinpehmeisiin ääriviivoihin ja yksityiskohtiin, kuten silmiin, nenään ja suuhun. Hän on huomiota herättävän kaunis. Kasvojen ulkopuolisen alueen hän on häivyttänyt ja jättänyt tarkentamatta, se on hämärä ja utuinen. Vartalon ääriviivat ovat abstrakteja ja lähes sotkuisia lyijykynän ja seepian vetoja ja jälkiä paperilla. Sekava ja sotkuinen tausta luo vahvan kontrastin kasvojen äärimmäiselle tarkkuudelle ja kauneudelle. Samalla taustan ’muodottomuudesta’ muodostuva massa on ilmaisuvoimaista, se elää. Kuin hengitys, jota on pakko pidättää, kun katsoo kuvan kasvoihin. Katsojan mielikuvituksen varassa syntyvä kuva taiteilijan vartalosta on vitaali ja voimakas.” 

Tämä on tietenkin vain yksi näkemys Thesleffin Omakuvasta, mutta ainakin itse kykenen näkemään saman kuin Schreck. Thesleff on kuvannut itsensä häilyvärajaisena ja utuisen kauniina, kuin ilmestyksen.  

Jännittävää kyllä, Thesleffin elämäkerturi on myös yksi esiintyjistä TEHDAS Teatterin lavalla. Esityksessäkin hänen roolinsa on kirjoittaa. Schreck siis esittää itseään, taidehistorioitsijaa, jonka ansiosta me nyt tiedämme sen, mitä tiedämme tästä yhdestä merkittävimmästä suomalaisesta taiteilijasta.  

Muita esiintyjiä ovat muusikko, saksofonisti Pauli Lyytinen, joka koskettavan äänimaailman luomisen lisäksi osallistuu esityksen visuaaliseen puoleen, sekä näyttelijät Anu Almagro ja Johanna Jauhiainen, jotka lukevat lavalla muun muassa Thesleffin monikielisiä kirjeitä ääneen.  

Esitystä hallitsevat myös projisoinnit ja jo mainittu äänimaailma, jota luodaan oivaltavasti soittamalla saksofonin lisäksi muun muassa kelloja. 

Esityksen hidastempoisuus korostuu, kun esiintyjät istuvat kaikki samalle penkille keskellä näyttämöä, katse yleisöstä pois päin, ja tuijottavat pitkään seinälle heijastettuja kuvia omista kasvoistaan. Yleisö näkee saman kuin maalauksen katsoja tuijottaessaan taiteilijan omakuvaa. Yleisö siis näkee ihmisen katsomassa itseään, sillä kertovathan omakuvatkin siitä, miten ihminen katsoo omia kasvojaan ja etsii niistä itseään.  

Omakuvilla on pitkä jatkumonsa taidehistoriassa. Ateneumista on varattu kokonainen käytäväseinä vain suomalaisten taiteilijoiden omakuvia varten. Omakuvaa pidetään eräänlaisena itsetutkiskelun lajina, jolla taiteilija voi pyrkiä ilmaisemaan omaa minuuttaan.  

Vaikka omakuva on siinä mielessä yksityinen, ettei maalaustilanteessa ole taiteilijan lisäksi välttämättä läsnä muita henkilöitä, saattaa taiteilija silti kuvitella itsensä toisen silmin. 

Myös Omakuva esityksenä hakee koko ajan jonkinlaista itsensä katsomisen tapaa. Esityksen hidastuessa osoittelua ei kaivata, vaan yleisö tulee väistämättä tietoiseksi omasta luonteestaan esityksen yleisönä, katselijoina. Katse siirtyy myös itseen päin. Terävät tanssiliikkeet tuottavat kinesteettistä empatiaa ja saavat katsojankin lihakset säpsähtelemään. 

Esityksen alaotsikko kuuluu Unia Ellen Thesleffin elämästä ja taiteesta. Yksityisestä katsomisen tavasta tuleekin esityksen aikana yhteistä, kun yhteen soitetut kellot ja kuorossa lausutut repliikit ohjaavat katsojat yhteiseen, kollektiiviseen valveuneen. 

Jokin Omakuva-esityksessä saa muistamaan, että vaikka tekijä olisi Barthesin mukaan kuollut, omakuvassa tämä on silti väistämättä läsnä teoksen aiheena. Omakuva onkin se laji, joka yhdistää taitelijan elämän ja minuuden tämän taiteeseen. 

TEHDAS Teatteri: Omakuva – Unia Ellen Thesleffin elämästä ja taiteesta 

Koollekutsuja Johanna Jauhiainen
Saksofonisti-säveltäjä Pauli Lyytinen
Näyttelijät Anu Amagro ja Johanna Jauhiainen
Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck
Projisoinnit: Janne Teivainen, Jaana Kurttila ja Ulla-Mari Lindström
Skenografi: Jaana Kurttila
Valosuunnittelija: Janne Teivainen
Tekniikka: Sini-Maria Tomperi ja Valtteri Tuukkanen 

More Like This


Kategoriat


Kritiikit

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>