Lasten- ja nuortenkirjallisuus ei synny tyhjiössä. Se reagoi herkästi ja nopeasti uusiin ajattelutapoihin ja muuttuviin arvoihin, sanovat tutkijat Päivi Heikkilä-Halttunen ja Myry Voipio.
Lastenkirjallisuus on aina aikansa peili. Se heijastelee vallitsevia arvoja ja asenteita, ja siihen kohdistuu monenlaisia kasvatuksellisia ja eettisiä vaatimuksia. Vaatimukset kumpuavat lajin historiasta, sanoo lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija Myry Voipio.
“Lapsen tarve ja oikeus nauttia lukemastaan eivät olleet ensimmäisenä mielessä vaan lähinnä se, miten lastenkirja voi kasvattaa lukijastaan hyvän ja kunnollisen yhteiskunnan jäsenen. Tutkimuksen puolella taas on usein korostunut lasten- ja nuortenkirjallisuuden eräänlainen välinearvo eli toive siitä, että lastenkirjoja tutkimalla ratkaistaisiin esimerkiksi yhteiskunnallisia ongelmia”, Voipio sanoo.
Suomessa lasten- ja nuortenkirjallisuus on kehittynyt 1800-luvun kansallisesta kasvattajasta 1920–1930-lukujen isänmaallisuutta korostaneeseen seikkailukirjallisuuteen ja sota-aikojen propagandistisesta käyttökirjallisuudesta 1970-luvun realistisuuteen ja ongelmalähtöisyyteen.
Myös uusi kotimainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on tiukasti kiinni yhteiskunnallisessa todellisuudessa.
“Jopa varhaiskasvatuksen ja alakoulun opetussuunnitelmat ja niiden nostot ja painotukset näkyvät melkein saman tien uusissa lastenkirjoissa. Halutaan, että lastenkirjallisuus tukee kasvatuksen kulloisiakin trendejä”, sanoo Tampereen yliopiston dosentti Päivi Heikkilä-Halttunen, joka on tutkinut lasten- ja nuortenkirjallisuutta vuodesta 1986 alkaen.
Heikkilä-Halttunen arvelee, että kyse on ennen kaikkea ajan hengestä, ei laskelmoinnista. Kirjailijat ja kuvittajat pohtivat samoja asioita kuin yhteiskunta heidän ympärillään. Lastenkirjallisuus on hänen mukaansa myös suhteellisen ketterä formaatti, joka pystyy reagoimaan uusiin ilmiöihin ja trendeihin aikuisten kirjallisuutta nopeammin.
“Lastenkirjallisuutta ei kirjoiteta tyhjiössä”, korostaa myös suomalaisen tyttökirjallisuuden kehityksestä väitellyt Voipio.
“Teokset kirjoitetaan yhteydessä yhteiskuntaan, ja niihin vaikuttavat monet toiveet ja vaatimukset sekä erilaiset ideologiat ja tarkoitusperät.”
Voipion mukaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden synty- ja tuotantoprosesseihin liittyvät niin lukijoiden ja heidän vanhempiensa toiveet kuin kirjailijoiden mieltymykset. Lisäksi taustalla ovat vaikuttamassa kriitikoiden arvostukset sekä myynti- ja lainaustilastot. Eikä sovi unohtaa sitäkään, millaiset aiheet kulloinkin herättävät keskustelua ja tuohtumusta.
Moninaisuus on arkipäiväistynyt
Viime vuosien vilkas keskustelu sukupuolten moninaisuudesta ja esimerkiksi sukupuolineutraalista kasvatuksesta näkyy myös lasten ja nuorten kirjoissa.
“Uusi kotimainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on ollut siinä eturintamassa”, Voipio sanoo.
Siinä missä 1970–1980-luvuilla esimerkiksi vanhempien roolit keikautettiin kirjoissa täysin nurinniskoin ja asenteet saattoivat olla räikeitä ja osoittelevia, kuten Heikkilä-Halttunen sanoo, uudessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa lähestymistapa on hienovaraisempi.
“Nyt saatetaan sivulauseessa todeta, että pyöränkumit pumppaa äiti tai että isä tekee mielellään ruokaa, mutta sitä ei erityisesti korosteta. Nämä voivat olla herätteitä sekä lapselle että kirjaa ääneen lukevalle aikuiselle, joka saattaa innostua miettimään kliseitä ja oman perheensä urautuneita tapoja”, miettii Heikkilä-Halttunen.
Samalla tavalla luontevasti suhtaudutaan vaikkapa kahden äidin tai kahden isän perheisiin, muunsukupuolisuuteen ja nuortenkirjoissa LGBTIQ-aiheisiin.
“Seksuaalisuuden, identiteetin, sukupuolen, ihmisyyden ja rakkauden kysymykset ovat tietysti perinteistä nuortenkirjallisuuden ainesta, mutta tavat kuvata näitä teemoja ovat vapautuneet yhteiskunnallisten muutosten myötä. Näissä teoksissa kuka tahansa saa rakastaa punaista liehuhelmaista mekkoa ja pukeutua siihen”, Voipio sanoo.
Vaikka kiinnostavin osa kotimaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta siis reagoi herkästi ja fiksusti uusiin ajattelutapoihin, täysin puhtaita papereita se ei kuitenkaan saa, vaan mukana on myös vanhentunutta ajattelua, kuten kliseisiä sukupuoliroolimalleja.
Parhaimmillaan hyvä lastenkirja kuitenkin sivuuttaa Heikkilä-Halttusen mukaan sukupuolirooliajattelun kokonaan. Hahmo voidaan vaikkapa rakentaa niin, ettei lukija pysty päättelemään, onko kyseessä tyttö vai poika.
“Lastenhuoneen esinemaailmassa voi olla yhtä aikaa nukkeja ja traktoreita, huoneen väritys voi olla neutraali tai poikaoletetulla voi olla mollamaija unikaverina. Tämä antaa lapselle enemmän tilaa muuttaa omaa käsitystään vallitsevista sukupuolirooleista”, Heikkilä-Halttunen sanoo.
Vaikka vaikeisiin asetelmiin ja teemoihin liittyy Voipion sanoin usein identiteettikipuilua, aiheita käsitellään pikemminkin tavallisena osana elämää kuin varsinaisina ongelmina.
“Esimerkiksi nuortenkirjojen rakkaustarinoissa ja ihmissuhdekysymyksissä korostuvat samat asiat, oli kyseessä sitten hetero- tai LGBTIQ-suhteen kuvaus: ihastuminen, rakastuminen ja seksuaalisuus itsessään ovat ihania, jännittäviä ja pelottavia”, Voipio korostaa.
Moniarvoisuus koskee muitakin lasten- ja nuortenkirjallisuuden teemoja. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä esimerkiksi etnisyyteen tai ruokavalioon katsomatta.
“Näitä aiheita ei enää nosteta tarjottimelle tai väännetä rautalangasta. Enää ei ole hämmästelyn aihe, että mukana on muista kulttuureista Suomeen tulleita lapsia tai vanhempia. Kulttuurinen moninaisuus on arkipäiväistynyt”, sanoo Heikkilä-Halttunen.
Köyhyys on kipeä aihe
Ominaista tämänhetkiselle kotimaiselle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle tuntuu olevan paitsi moniarvoisuus myös se, ettei vaikeitakaan aiheita kaihdeta. Kirjailijat käsittelevät ennakkoluuloja ja pelkoa muutoksen edessä ja nostavat esiin isojakin ongelmia, kuten köyhyyttä ja alkoholismia – yleensä ikätason mukaisesti. Enemmänkin voisi silti tehdä, sanoo Heikkilä-Halttunen. Kaikille lapsille ei hänen mukaansa löydy kirjoista riittävästi samastumispintaa.
“Esimerkiksi köyhyys on edelleen paitsiossa, koska kustantajien ja kirjoja ostavien aikuisten mielestä se on kipeä aihe. Ennen kaikkea kyse on pelosta, että lapsen kanssa on lähdettävä puhumaan siitä, miksi meidän perheemme ei käy joka vuosi etelänlomalla tai miksi meillä ei ole autoa”, Heikkilä-Halttunen pohtii.
Hänen mielestään lasten- ja nuortenkirjallisuuteen tarvitaan realistisia kuvauksia myös tämänkaltaisista aiheista.
“Yksi lempikirjoistani on tästä syystä Kreetta Onkelin Selityspakki (Otava, 2013), joka ei ole vanhentunut yhtään. Se nostaa esille monia sellaisia aiheita, jotka aikuinen haluaisi lakaista maton alle. Kun kirjasta on luettu tarina spurgusta tai kerjäläisestä tai hiekkalaatikon diktaattorista, niin pakkohan siitä on puhua lapsen kanssa. Selityspakki on rohke
a ja hieno kirja, jonka siekailematon tapa puhua vaikeista ja hämmentävistä aiheista ei jätä ketään kylmäksi”, Heikkilä-Halttunen kiittää.
Haastavista aiheista on julkaistu 2000-luvulla myös jonkin verran niin sanottuja täsmäkirjoja lapsille, jotka tarvitsevat roolimalleja oman elämänsä tueksi. Tällaisina Heikkilä-Halttunen mainitsee Noora Alasen ja Anne Muhosen kuvakirjan Miirun isä on vankilassa (Kriminaalihuollon tukisäätiö, 2020) sekä Martti Lintusen Älä yritä unohtaa (Prometheus, 2010), joka on suunnattu itsemurhan tehneiden tai sitä yrittäneiden lähipiiriin kuuluville lapsille.
“Ei näitä tietenkään päiväkotiryhmässä lueta, mutta lapsi, joka saa tällaisen kirjan luettavakseen, voi huojentua huomatessaan, ettei olekaan yksin asian kanssa. Tämänkaltainen näkyväksi tekeminen antaa lohtua, kun lastenkirjassa onkin sankari, jolla on samanlainen tilanne kuin lapsella itsellään”, Heikkilä-Halttunen sanoo.
Tunnekasvatuksen nousu näkyy kirjahyllyssäkin
Viime vuosina on julkaistu kiivaalla tahdilla lapsille suunnattuja kirjoja sankaruudesta ja rohkeudesta. Heikkilä-Halttunen uskoo ilmiön liittyvän tunnekasvatuksen nousuun. Samalla nuoret lukijat saavat tietoiskuja historiasta ja pystyvät ymmärtämään myös nykyhetkeä paremmin.
“Kirjat on brändätty uudelleen, koska konsepti tukee opetussuunnitelmissakin näkyvää tunnekasvatusbuumia”, Heikkilä-Halttunen sanoo.
Hänen mukaansa kirjat viestivät, että jokaisella lapsella ja nuorella on omat vahvuutensa, joita kannattaa arvostaa ja käyttää hyväksi. Kirjoissa kerrotaan kuuluisuuksista, joilla on voinut olla estoja ja vajavuuksia tai haasteita elämässä, mutta jotka ovat siitä huolimatta yltäneet urotekoihin tai merkittäviin saavutuksiin vaikkapa tieteen tai taiteen alalla.
“Se komppaa nykyistä ajattelua, että jokainen on hyvä jossain. Esimerkiksi Otavalta tuli viime vuonna Mia Malmin ja Anja Reposen Leijonatarinoita erityisille lapsille (Otava, 2020), jossa kotimaiset julkkikset kertovat lukihäiriöistään, paniikkihäiriöistään ja muista vaikeuksistaan ja osoittavat, ettei niitä tarvitse pitää tulppana omille haaveille”, Heikkilä-Halttunen kertoo.
Rohkeus- ja sankaritarinakirjat haastavat siis pohtimaan käsityksiämme siitä, mitä sankaruus on tai kuka oikeastaan on rohkea. Voipio liittää todellisessa maailmassa eläneisiin ja eläviin ihmisiin liittyvien tarinakokoelmien suosion globaalisti käytävään tasa-arvokeskusteluun. Ensimmäisenä ilmoille ponnahti Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille (S&S, 2017, suom. Maija Kauhanen).
“Se aloitti ilmiön, joka monessa maassa liittyi siihen, ettei kirjahyllyssä tuntunut olevan tarpeeksi tytöistä kertovia teoksia. Siis sellaisia teoksia, joissa tyttö on muutakin kuin prinsessa tai objekti, olkoonkin, että esimerkiksi englantilainen Joan Aiken kirjoitti jo 1950-luvulla feministisiä satuja, joissa prinsessakin oli aktiivinen toimija”, Voipio sanoo.
Voipio korostaa, että Suomessa ja Pohjoismaissa tilanne on perinteisesti ollut muuta maailmaa parempi, sillä meillä lasten- ja nuortenkirjallisuus on alusta saakka ollut huomattavan monipuolista ja asettanut päähenkilöiksi myös tyttöjä. Suomalaisissa sankaritarinakirjoissa onkin esitelty laaja kirjo monenlaisia ihmisiä: taiteen- ja tieteentekijöitä, urheilijoita, poliitikkoja, malleja ja erilaisia aktivisteja.
“Tätä kautta on tarkasteltu ja nostettu esiin myös esimerkiksi kysymyksiä feminismistä, tasa-arvosta, etnisyydestä ja ‘rodusta’ ja yhteiskuntaluokista. Sankareiksi siis määrittyvät teoksissa muutkin kuin kirjallisuudessa perinteisesti sankarin rooliin nousseet Herkuleen kaltaiset väkivahvat (mies)hahmot”, Voipio sanoo.
Sankaritarinakirjojen suosiota on toki kasvattanut myös niiden kaupallinen menestys sekä konseptin helppo toistettavuus ja muunneltavuus eri maihin ja kulttuureihin soveltuvasti.
“Lasten- ja nuortenkirjallisuus ei ole pelkästään kustantamojen jalo kulttuuriteko, vaan myös kaupallista ja voittoa tavoittelevaa. Joskin on huomattava, että osa suomalaisista teoksista on hakenut rahoituksensa joukkorahoituskampanjoiden kautta”, Voipio huomauttaa.
Mitä seuraavaksi?
Tällä hetkellä kotimaisessa lastenkirjallisuudessa on tapetilla esimerkiksi perhekuvaus, joka on Heikkilä-Halttusen mukaan monipuolistunut. Varsinkin kuvakirjoissa isät on nostettu esiin.
“Se kertoo ajan hengestä ja voisi liittyä siihen, että koronan aikaan on vietetty enemmän aikaa perheen kanssa. Kirjailijat ovat ehkä huomanneet siinä potentiaalisen aiheen”, Heikkilä-Halttunen pohtii.
Myös lapsikuva on hänen mukaansa muutoksessa. Enää ei ole yhtä ainoaa lapsi-ideaalia tai prototyyppiä, vaan nyt lastenkirjojen lapsihahmotkin voidaan esittää rumina, kiukkuisina ja raivoavina eikä sitä tarinassa hämmästellä.
“Yksi hyvä kirjasarja on Vuokko Hurmeen Värikkäät (S&S), josta ilmestyi tänä keväänä kakkososa. Siinä on fantasian ja arjen sekoitusta ja ylisuojelevat vanhemmat, ja siinä osoitetaan, kuinka lapset tarvitsevat myös sosiaalisia suhteita ja kavereita sekä vapautta liikkua kodin ulkopuolella.”
Heikkilä-Halttunen nostaa esiin myös Anja Portinin Finlandia-palkitun Radio Popovin (S&S, 2020), jossa tunnekylmä ja piittaamaton isähahmo jättää lapsen pärjäämään kotona omin nokkinensa.
“Tällaista aika hurjaakin oman lapsen kaltoinkohtelua tuodaan lastenkirjoissa esiin sadun tai fantasian pehmentämänä. Se on kiinnostavaa ja kertoo jotain tästä ajasta”, Heikkilä-Halttunen toteaa.
Kotimainen nykylastenkirjallisuus pyrkii siihen, että jokaiselle lapselle ja nuorelle on olemassa häntä jollain tavoin kiinnostava teos, sanoo Voipio. Kyse voi olla esimerkiksi harrastuksista, kiinnostuksenkohteista, etnisyydestä tai sukupuolen moninaisuudesta. Kirjallisuus tarjoaa mahdollisuuden tutustua turvallisesti itselle pelottaviin ja vieraisiin asioihin, tilanteisiin ja maailmoihin.
“Silti myös omaa itseä muistuttavien hahmojen elämästä lukeminen on lapselle tärkeää. Tämänkaltaisen moninaisuuden toivon lisääntyvän edelleen, jotta lukijoille olisi jatkossakin monenlaisia samaistumiskohteita. Lisäksi on aina mahtavaa yllättyä – lukea siis jotakin sellaista, mitä ei lainkaan ole osannut odottaa mutta mikä tempaa mukaansa”, Voipio toteaa.
Teksti: Annamari Typpö
Kansikuva: Johnny McClung/Unsplash