Novelli: Tulikettu

Aurora näki Ronin katseessa häivähdyksen tulevasta ennen kuin poika sanoi mitään.

”Mä en haluu olla enää sun kaa”, Roni sanoi.

Aurora näki, kuinka pojan keho kiemurteli kuin vaatteiden alla olisi mönkinyt tuhatjalkainen. Katsekin harhaili eikä pysähtynyt Auroran silmiin, vaikka hän porasi ne tiukasti poikaan. Vaikka kuinka katsoi, poika näytti vieraalta. Hän oli kuin kuka tahansa. Hänestä ei säteillyt enää sama lämpö, joka oli kesän alusta saakka roihunnut tulen lailla.

Aurora tunsi jäähileet, jotka valuivat takaraivolta kohti selkäpiitä. Hän tärisi villakangastakin suojassa. Mahassa pyöri tehosekoitin.

”Sori”, Roni sanoi ja siirsi painonsa jalalta toiselle malttamattoman näköisenä ja sulki sitten oven Auroran nenän edestä.

Aurora tuijotti ovea ja kääntyi lopulta katsomaan vastakolattua pihatietä, jonka kiiltelevä pinta oli alkanut peittyä möyheään pakkaslumeen. Puut ja talot tien toisella puolella seisoivat liikkumattomina utuisen harson takana. Hiutaleet leijuivat ääneti.

Aurora huomasi kävelevänsä pihatieltä Etelärannan suuntaan. Tullessaan risteykseen, jonka reunalta joentörmä alkoi, Aurora näki, että myös joki oli kadonnut lumipeitteen alle. Iltapäivän harmaus oli alkanut valua vaaran takaa, ja se tunkeutui aaltona udun sekaan. Katuvalot loistivat kuin laajenneet tähdet. Kun siristi silmänsä, tähdet sulivat kiinni toisiinsa.

Möyrivä maha pakotti Auroran pysähtymään ja painamaan itsensä kyyryyn.

Oksennus kiipesi ylös kurkkuun, joten Aurora avasi suunsa ja pudotti kokkareisen massan lumipenkkaan. Höyryävä lätäkkö muodosti syvennyksen muuten vitivalkoiseen lumeen. Sieltä erottuivat sulamattomat herneet ja porkkananpalat – italiansalaatin jäänteet, jotka hän oli nauttinut ennen Ronin luokse lähtöä. Hän oli syönyt nopeasti, ollut malttamaton. Mikään ei ollut tuntunut tärkeämmältä kuin päästä nopeasti Ronin luokse. Olisiko hänen pitänyt osata arvata ennalta?

Nyt suussa maistui happamalta. Maku ei lähtenyt sylkemällä, ei nieleskelemällä. Aurora kuori penkasta kämmeneensä tuoretta lunta ja livautti sitä suuhunsa. Suun lämmössä lumi suli odottamatta. Hän purskutti nestettä suussaan ja sylkäisi sen takaisin penkkaan.

Aurora tunsi kasvoillaan leukaan saakka ulottuvat kyynelvanat. Ne viilsivät jäiset ladut poskien viileään ihoon. Hän pyyhki kosteuden villavanttuisiinsa ja jatkoi matkaansa mutta tunsi edelleen mahansa kipristelevän. Siellä ei ollut enää mitään, mikä olisi voinut tulla ulos, mutta hänen oli kyykistyttävä hetkeksi. Silloin Aurora näki metsästä tielle puikkelehtivan eläimen.

Oliko se koira? Vai mikä?

Aurora räpytteli silmiään, mutta lumisateessa ja syvenevässä pimeässä oli vaikea hahmottaa mitään tarkasti. Kun luuli näkevänsä jotain, kuva sekoittui ääriviivattomaan massaan.

Eläin pysähtyi. Ehkä suurin piirtein samaan kohtaan, johon Aurora oli oksentanut. Se painoi päänsä alas.

Aurora nousi pystyyn ja lähti kävelemään eläintä kohti. Silloin se nosti päänsä, ja Aurora näki sen pimeässä hohtavat korvat. Sitten häntä heräsi eloon ja hehkui vaaleanoranssina lunta vasten. Eläin antoi kävellä melko lähelle, ja vasta kun Aurora oli muutaman askeleen päässä, se luikahti penkalta puiden lomaan. Mutta Aurora oli ehtinyt nähdä. Se oli kettu, jonka turkki hohti pimeässä.

Kului viikko ja toinenkin. Ja vielä muutama edellisten perään.

Aurora kävi koulua päivisin. Koulun käytävät olivat samat vanhat ja tiheänään paikkoja, joissa he olivat Ronin kanssa seisoneet lähekkäin ja laskeneet leikkiä. Oli mahdotonta vältellä Ronia kokonaan, mutta Aurorasta tuli päivä päivältä taitavampi.

Hän riensi ruokailuun ensimmäisten joukossa ja istui aina lähimpänä ovea sijaitsevassa pöydässä. Roni istui kavereidensa kanssa ikkunapöydässä, joten Auroran oli mahdollista livahtaa ulos ilman että joutui näkemään pojan lähietäisyydeltä.

Välitunnit Aurora vietti muutaman luokkakaverinsa kanssa kuvataideluokassa. He piirsivät tai vain tutkivat luokan seinille ripustettuja kuvia. Se oli koulun ainoa paikka, jossa Aurora saattoi antaa hengityksensä tasaantua ja jossa hän saattoi unohtua miettimään hohtavaa kettua. Aurora ei ollut kertonut siitä kenellekään. Ei ollut ketään, kenelle kertoa.

Iltaisin Aurora käveli pimeää Etelärantaa pitkin etsien kettua. Talvi oli kiristänyt otettaan, ja pakkanen hurjasteli huimissa lukemissa. Aurora puki vaatteita ylleen kuin olisi ollut lähdössä pohjoisnavalle. Untuvatakin pinta kovettui ulkoilmassa ja rahisi nyrkissä rutistuvan paperin lailla käsivarsien osuessa vartaloon. Oli pysyttävä liikkeessä, ja Aurora käveli kävelemästä päästyään.  Mutta kettua ei vain näkynyt.

Eräänä kipakkana pakkasiltana kun Aurora oli jo aikeissa palata kotiin, hän kuuli naurunremakan koulun pihasta. Aurora näki himmeän pihalampun kajossa luistinkentän reunalla seisovat hahmot. Äänistä ei voinut erehtyä. Yksi niistä kuului Ronille.

Kentällä liukui luistelija, joka teki piruetin tapaisia pyörähdyksiä mutta pyllähti jäähän, ja Roni syöksyi auttamaan hänet pystyyn. Hän liukasteli kengillään luistelijan luokse, ja he sulautuivat halaukseen. Ronin nauruun sekoittui tytön ilakoiva kikatus.

Itku kuristi Auroran kurkkua. Hän meinasi sännätä tyhjän tontin laidasta lähtevälle oikopolulle, mutta silloin kettu loikki varoittamatta tien ylin ja katosi saman tien joen rantaan viettävään alamäkeen. Aurora pisti juoksuksi. Päästyään mäen laelle hän näki ketun seisovan joen jäällä. Kaukana sen takana Pöyliövaaran lumihuurteiset kuuset roikuttivat raskaita oksiaan.

Kettu odotti hetken ja lähti sitten jolkottamaan pulkkamäen tamppaamaa uraa pitkin. Nyt sen turkki ei hehkunut, ja Aurora mietti hetken, oliko erehtynyt eläimestä. Jos se olikin vapaaksi päässyt koira? Mutta kun Aurora puoliksi juoksi mäen alas ja lähti ketun vanavedessä oikealle, hän oli erottavinaan himmeästi hehkuvan pisteen lumen keskellä.

Aurora huomasi ketun jäljet pieninä painanteina edellään ja seurasi niitä. Kettu oli jälleen kadonnut näkyvistä. Aurora yritti haarukoida katseellaan rannan pensaita ja puita. Puiden takana kohosivat lumen saartamat tontit, ja hän toivoi, ettei kettu ollut juossut pihoille. Hän ei voisi seurata perässä.

Uimakallion kohdalla Aurora pysähtyi nähdessään kauempana vaaran suunnassa liikkuvia pisteitä. Ne heiluivat pimeässä ensin aivan pieninä tukkuina, niin että niitä oli melkein mahdoton erottaa. Mutta sitten ne suurenivat, ja hän huomasi niiden liikkuvan kohti. Oliko kettuja ehkä useampia? Tulivatko ne vaaran metsiköistä?

Lumihangen ansiosta Aurora saattoi muutamalla askeleella harppoa kallion laelle ja asettua makuulle painanteeseen, johon kesäaikaan levitettiin uimapyyhkeet. Lämpiminä päivinä kilpailtiin siitä, kuka ehti varata paikan itselleen painaumasta, joka oli kallion ainoa tasainen kohta.

Kun Ronin kaverit olivat olleet läsnä, Roni oli luovuttanut paikan suosiolla heille ja halunnut istua heidän seurassaan. Mutta kaksin ollessaan Roni ja Aurora olivat loikoilleet vierekkäin vasten lämmintä kiveä. Kallio oli ollut heidän tukikohtansa, jossa aika oli pysähtynyt.

Aurora muisti, miten hän oli jo silloin pelännyt menettävänsä pojan. Kun hän oli kerran kertonut Ronille tunteestaan, tämä oli näyttänyt säikähtäneeltä ja ollut vain hiljaa. Sen jälkeen Aurora oli pitänyt ajatuksen itsellään, mutta pelko oli höylännyt hänen ilostaan joka päivä ohuen siivun pois. Nyt jäljellä oli pelkkä muisto.

Aurora ravisti ajatuksen päästään. Hän tuijotti läheneviä valopisteitä, joiden takana erottui nyt kolme tummaa ihmishahmoa. Pisteet syntyivät otsalampuista, jotka heiluivat kävelyn tahdissa. Aurora oletti, että kävelijät nousisivat rantaan uimakallion kohdalla, mutta he jatkoivatkin matkaa pulkkamäen suuntaan, ja pian valot katosivat näkyvistä.

Aurora tunsi kehoonsa hiipineen kylmän. Kuinka kauan hän oli maannut kalliolla? Missä kettu oli? Se oli luultavasti mennyt menojaan. Oli jo myöhä. Oli parasta lähteä kotiin.

Mutta sitten korviin ujelsi erikoinen ääni ja heti sen jälkeen pamahti. Aurora valahti säikähdyksestä takaisin lumeen ja huomasi purevansa leukojaan yhteen niin että sattui. Kohottaessaan päätään hän huomasi ketun seisovan kymmenen metrin päässä rannasta ja katsovan suoraan kohti.

Taivas ketun takana oli vihreiden valojuovien läikittämä. Valojuovat kiemurtelivat kuin käärmeet, ja koko taivas näytti liikkuvan niiden mukana eri suuntiin. Auroraa alkoi pyörryttää, mutta hän yritti silti nousta pystyyn. Hän halusi nähdä ketun läheltä.

Jäällä Aurora näki, miten koko taivas leimusi vihreää tulta. Hän käveli kettua kohti varoen kaatumasta mutta kaatui kumminkin. Hän pelkäsi ketun säikähtävän ja katoavan taas jäljettömiin, mutta kettu vain seisoi ja katseli. Ketun turkki leimusi aivan kuten taivaskin mutta oranssinpunaisena.

Aurora meni ketun luokse, kyykistyi ja laski paljaan kätensä sen selälle. Kettu seisoi rauhallisena ja antoi hänen silittää itseään. Aurora tunsi pakkasen tarttuvan pistelevillä piikeillään kiinni kämmenselkäänsä, mutta turkista huokuva lämpö levisi kipunoina kämmeneen ja siitä käsivarteen. Kettu liikahti hieman kuin lähtönsä merkiksi, ja Aurora veti kätensä pois. Hän painoi kämmenen rintaansa vasten ja tunsin lämmön leviävän ylävartaloonsa.

Taivaan valot katosivat yhtä nopeasti kuin olivat syttyneetkin. Kettu juoksi kävelijöiden tekemää polkua pitkin vaaran suuntaan. Aurorasta tuntui kuin hän olisi matkustanut kauas pois ja tullut takaisin.

Hän kiipesi takaisin kalliolle ja katsoi painannetta lumessa. Kämmenestä huokui lämpöä kaikkialle kehoon, ja hän tunsi itsessään elämän voiman. Silloin hän tiesi, että kaikki oli hyvin. Kaikki tulisi olemaan hyvin myös huomenna ja päivinä siitä eteenpäin.

Teksti: Johanna Veistinen
Kuva: SUOMI PHOTOGRAPHY / Pexels

Johanna Veistinen on kirjastonhoitaja, jonka intohimoja ovat lukeminen, kirjoittaminen ja japanin kielen opiskelu.

More Like This


Kategoriat


Kaunokirjallisuus Novellit

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>