Kurkiaurat ovat halkaisseet taivaan ja päivänvalo on pian enää unikuva silmänräpäyksestä. Saarnipuiden keltaiset lehdet liitelivät maahan jo kauan sitten. Kuinka iloitsimmekaan niiden vapautuneesta leijailusta tuulessa!
Kenkien alla lohdullisesti kahiseva meri vaimenee päivä päivältä. Mykistyy hiljaiseen maatumiseen harmaaksi massaksi. Ohi lakipisteen kuljemme samaa polkua, syvemmälle. Kosketuksessa, riittävän etäällä toisistamme, saman hiljaisuuden alla.
Sinua pelottaa, olet ennenkin kokenut pimeän itsessäsi. Näen katseessasi kyyneliä ja rakastan niistä jokaista. Tunnen tuulessa kuinka oheneva olemassaolosi kapaloi sinut yksinäisyyteesi.
Kiintopisteesi on muuttunut. Alat ehkä jo unohtaa miltä aurinko tuntuu ja miten värit taittuvat terälehdillä. Pian et enää tunnista edes värähtelyä aalloilla. Puhut hiljaisin huokauksin sateen raatelemista päivistä ja ihmisten kolinasta käytävillä, tyhjyyttään, iltaisin. Kuinka se peittää alleen musiikin, etkä kykene saamaan kiinni rytmistä.
Pelkäät joutsenien jäätyvän siivistään mustaan veteen ensimmäisten pakkasöiden pinnoittaessa molemmat järvet.
Minä puhun sinulle tähtikuvioista, kaikista niistä jotka tunnen. Kun ne loppuvat, kuvittelen lisää, ja puhun niistä. Puhun siitä, minkä näemme tuikkeena taivaankannella ja kuun kehistä ja virvatulien lepatuksesta. Puhun pienistä pilkahduksista pimeässä. Sanojeni väleissä näen pimeyden pitkien kynsien polttamat raapaleet ihollasi. Kuulen lukittujen varjojen äänet sinun äänessäsi.
Pelko tekee pesää sinuun. Varkain, lähes huomaamattasi tulen lähemmäksi ja suljen sinut hetkeksi väreilyni suojaan. Poskesi tuntuu häkellyttävän lämpimältä poskeani vasten. Ehkä sinäkin tunsit sen ja se sekoittuu pelkoosi.
Kunpa voisin pitää läheisyytesi siinä, ilman että se syöksisi sinut syvemmälle. Voisinpa koskettaa sinut kevääseen saakka.
Pelkään sitä mitä pelkosi saa minut tuntemaan.
Sytytän kynttilöitä pihoihin ja poluille. Piirrän sinulle tarinoita valovuosista ja näkymättömistä taajuuksista. Kerron kuin tuhannen ja yhden yön satuja. Vielä yhteen huomiseen, jokaiseen.
Minä kuiskaan. Minä huudan! Laulan kaikkia kolinoita kovemmin. Heijastan sinun hiipuvan valosi tuhansina roihuina sirpaleistani takaisin, ja toivon että näkisit sen niin kuin minä näen.
Sillä muuta emme voi valottomuuden keskellä kuin olla heijastuksia toisillemme. Liekehtiviä kuvia rikotuissa peileissä. Kunnes kevät taas lakaisee pimeän pois ja sadepisaratkin muuttuvat prismoiksi.
Ja minä tiedän sen. Silloin otat taas oman voimasi auringonnousuista, hiirenkorvista ja ruusunnuppujen laulusta. Tiedän, että se vie sinut pois täältä. Viimeistään palaavien muuttolintujen mukana matkaat takaisin sinne, mihin sinun sydämesi on kasvanut kiinni.
Ja minun on jäätävä. Minä jään ja kirjoitan lauluja, jotka ovat sinun muotoisiasi. Enkä koskaan kerro, mitä sinun kipinäsi minulle merkitsi.
Teksti: Tuija Haume
Kuva: Neale LaSalle / Pexels
Tuija Haumeelle kirjoittaminen on aina ollut se luontevin tapa ilmaista itseään ja käsitellä maailmaa ympärillä. Hän uskoo hyvän voimaan ja rakastaa löytää kauneutta erityisesti sieltä, missä se ei ole itsestään selvää. Tällä hetkellä hän opiskelee Ahlmanin vuoden mittaisella kirjoittajalinjalla.