Novelli: Tulikärpästen iltanäytös

Laskeva aurinko kajasti honteloiden puunrunkojen takaa ja loi maahan pitkiä varjoja. Valo himmeni joka minuutti, joka sekunti, ja vetäytyisi pian kokonaan taivaanrannan taa. Ilmassa leijui vielä hämärä, tuo välitila, jolloin maailmassa oli olemassa vielä värejä ja varjoja.

Ilma oli lämmin, levittäytynyt jokaiseen sopukkaan ympärillä ja kietoi kaikkea elollista lempeään kosketukseensa. Vehreiden, täydessä loistossaan kukoistavien puiden väleihin oli ripustettu punaisia ja keltaisia lyhtyjä, jotka juhlistivat keskikesän aikaa. Ne loivat ympärilleen pehmeää valoa ja keräsivät erilaisia siivekkäitä hyönteisiä ihmettelemään niiden loistetta.

Pienen aukean ulkopuolella, lyhtyjen kajon saavuttamattomissa, jatkui metsä kuitenkin hämäryyden peitossa. Hämärä tanssahteli puiden rungoilla, väritti lehvästöä tumman sävyillä ja asettui kodiksi niihin nurkkiin ja onkaloihin, jotka valo oli jo jättänyt. Hämärä ei syönyt valoa itseensä, se pikemminkin täytti sitä tilaa, jota valo oli tänään jo väsynyt tutkimaan. Puiden lomassa häivähti vielä pilkahdus kiiltoa, ehkä laskevan auringon viimeisiä ja viipyileviä säteitä, ehkä lyhtyjen luomaa kajoa.

Hämärä metsä ei kuitenkaan hukkunut täysin elottomaan pimeyteen. Ilmassa viipyili edelleen sitkeä, pieni kimmellys, joka ei näyttänyt arastavan pimeää laisinkaan. Se tuntui liikkuvan hitaasti ilmassa, eikä pysynyt koskaan pitkään samalla paikalla. Se leijaili puiden väleissä ja katosi taas kokonaan hämärän verhon taa.

Mitä tummemmaksi metsä ympärillä muuttui, sitä selvemmin pienen välähdyksen saattoi erottaa. Niin hentoa oli sen loiste, ettei sille olisi millään riittänyt tilaa mahtavan auringon rinnalla. Ehkä se olikin saapunut vasta nyt, kun sai hämärän metsän kankaakseen. Tai ehkä se oli ollut metsässä koko tämän ajan, mutta näyttäytynyt aivan toisenlaisena. Ei sellaisena kuin mihin sillä olisi ollut mahdollisuus, ei koko kauneudessaan.

Vanhat tammet kohosivat ylväinä kohti tummuvaa alkuyön taivasta ja niiden runsas lehvästö kurottautui pitkälle joka suuntaan luoden sankkaa katosta aluskasvillisuudelle. Oksien väleissä alkoi pilkahdella pieniä valoja, kiireettä ja hiljaa. Ne olivat kuin kaukaisia tähtiä, joita saattoi pilkistää esiin pilviverhon takaa, loistaen omaa pientä valoaan, joka muutoin hukkuisi vallitsevan tähden varjoon. Ne houkuttelivat sukeltamaan hämärään metsään, joka näytti nyt niin eläväiseltä, eikä lainkaan uhkaavalta tummine varjoineen. Ne tuntuivat kehottavan kahlaamaan läpi korkean heinän ja katsomaan, kuinka ne tanssivat tumman lammen pinnan yläpuolella. Tumma vesi seisoi hievahtamatta paikallaan, eikä sen pintaa uskaltaneet rikkoa edes pienet, tanssivat valot. Ne hyppivät aivan pinnan yläpuolella, juoksuttaen omaa peilikuvaansa, mutta koskaan koskettamatta sitä.

Metsässä vallitsi yöllinen rauha, jota vain heinäsirkat tasaisesti säestivät. Pienet valot jatkoivat hiljaista leikkiään, eikä mikään voinut häiritä niiden rauhaa. Kukaan ei ollut näkemässä pieniä säteitä, niiden tähtiloistetta tai yötaivaalle vertoja vetävää esitystään. Se esitys ei ollut mitenkään mahtipontinen, tai tehnyt millään tapaa suurta numeroa itsestään. Se oli peräti vain tulikärpästen hiljainen iltanäytös.

Teksti: Krista-Maria Sipi
Kuva: Amin Moshrefi / Unsplash

Krista-Maria Sipi on tanssija ja opiskelee parhaillaan Ahlmanin opiston kirjoittajalinjalla. Kirjallisuudessa häntä viehättävät hienovireinen tunnelma ja kauneus yksityiskohdissa.

More Like This


Kategoriat


Kaunokirjallisuus Novellit

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>