Hiljaa. Ei mitään.
Aika ei ole ja ajattomuus on vaiti.
Mitään olematon hiljaisuus.
Hiljaisuus ei ole edes hiljaisuutta.
Ei ole paikkaa ajalle, ei aikaa paikalle.
Olemattomuus on ja uni on. Uniaallot pyyhkivät olemattomuuden pintaa aavistamattomalla lämmöllä, tuskin koskettaen. Se kaikki on unta, olematonta ja onko se sittenkään. Ehkei edes sumu äänetön, valju utuinen rihma kun huokaa heikkona tyhjyyteen, hajoaa ja katoaa.
Ei vielä. Olematon on äärimmäisen herkässä unitilassa, unohtuneena ei minnekään. Ei ääntä, ei aatosta, ei ohuen ohutta mitään missään olevaa. Vain syvää, loputtomiin jatkuvaa hiljaisuutta.
Olemattomuuteen tiivistyy ääni. Pieni ja tiheä, paikallaan kelluva ääni. Ääni on lähtöisin kaikesta. Ääni on kaikki. Kaikki mahdollinen täyteys tiivistyneenä siinä yhdessä äänessä. Äänen yllä kulkee ohut savuvana kuiskien syvää harmoniaa.
Ääni liikahtaa, huomaamattaan hieman värähtää. Sitten se siirtyy edemmäs, hajoaa ja loittonee kauemmas. Ääni painuu matalaan, leijuu korkeuteen ja työntyy loputtomiin ulottuvuuksiin. Aukeaa rajaton laajuus. Ääni sirpaloituu lukemattomiksi äänen palasiksi, jotka paisuvat pysähtymättä kaikkeuteen. Syntyy kaipuu, lempeän vaativa ja odottava kaipuu.
Kaikkeudessa jokin vingahtaa, joku toinen pulpahtaa. Jossain aletaan hurisemaan. Syntyy kohinaa, kuiskivaa sähinää. Alkaa mumina, vieno vonkuna ja puhisevia yksittäisiä ääniä leijuu siellä täällä. Äänen sirpaleet hyppivät ja suhahtavat kevyesti paikkaa ja olomuotoa muuttaen. Kaipuu yltyy. Äänet hurahtavat helisemään, marmattamaan, kimakasti ympäriinsä kirskuttamaan. Kaikkeus täyttyy ulisevilla, rätisevillä äänillä ja möyryten ne vellovat, kunnes törmäävät pamahtaen toisiinsa singotakseen sitten taas erilleen. Ja kaikkeus on mölyä, huumaavaa, kaukaisuuksiin tunkevaa sekalaista mölyä. Yhtäkkiä kuuluu järkälemäinen isku. Sitten alkaa syke, paisuva ja periksiantamaton syke. Kaikkeus on sykkivää ääntä, se nousee spiraalina ylös korkeuksiin. Kaikkeus syttyy palamaan. Se on tulta, hehkuvaa palamista sykkien täyttä läsnäoloa ja valppautta.
Silloin vuodatetaan lahja. Lahja on hieno, hauras ja pyhä. Syvänä hehkuvaa valoa. Valo hohtaa suurinta mahdollista värikylläisyyttä. Henki liikkuu valaisten sisäisyydet yhtyen maailmankaikkeuden henkeen. Pyhä tila saapuu. Kaipuu täyttyy. Äänet sulavat hiljalleen aalto aallolta, hajoavat olevaisuudeksi, siksi mikä on. Valo korkeimmaksi mahdollisuudeksi, äärettömäksi täydellisyydeksi.
Teksti: Tarja Saarnio
Kuva: Billy Huynh / Unsplash
Tarja Saarnio elää nykyään ekoelämää Suomen pisimmässä kylässä. Hänelle lumoavinta maaseudulla ovat polun yllä leijailevat perhoset.
