Novelli: Poika toukokuun

Pääskyset syöksähtelevät melko matalalla. Se tietää sadetta. Niiden lyhyet kirkaisut ovat lentäessä äänekkäitä ja voimistuvat kaikuessaan maatilan rakennusten seinistä. Välillä linnut pysähtyvät puhelinlangalle juttelemaan sirkuttaen. Se on rytmikästä ja nopeaa puhetta, joka päättyy lyhyeen narinaan. Pihassa seisova yksinäinen puhelintolppa on alkanut kallistua uhkaavasti, tuskin lukuisten pääskyjen painosta. Isä sanoo usein, että se pitäisi korjata ja maa sen juuressa vahvistaa, mutta ei saa sitä koskaan aikaiseksi. Maatilalla on kuulemma parempi korjata asiat vasta sitä mukaa kun ne hajoavat ja säästää voimia tulevaan. Sellainen hänen isänsä on. Satoja alkuja vailla loppua ja ikuisuusprojekteja.

Poika ei odota pääskyjen juttelua eikä lähestyvää vesisadetta. Hän pitää silmiään kiinni ja kuuntelee tarkkaan. Välillä hän odottelee tunteja, joskus hän saattaa kuulla äänen sattumalta tehdessään jotain muuta. Ne tulevat myöhään illalla, kun aurinko alkaa laskea taivaanrannan taa. Taivaanvuohet.

 

Vuohimainen ääntely syntyy pyrstösulkien värinästä ilmavirrassa syöksyn hetkellä, kun vauhti on kaikkein kiivaimmillaan. Niiden laulua hän ei ole koskaan kuullut, mutta lammasmaisen mäkättävän äänen tunnistaa jo kaukaa. Se ajaa pois kaikki muut äänet ympäriltään ja mykistää ärsyttävien pääskyjen kujerruksen ja kirkumisen. Äänessä on tietynlainen rytmi. Hän osaa jo laskea ajan seuraavaan syöksyyn. Joskus hän nukahtaa kuunnellessaan taivaanvuohia ja herää siihen, kun isosisko saapuu etsimään häntä taskulampun kanssa. Vain sisko tietää mistä hänet löytää. Pieneltä paljaalta kalliolta keskellä viljapeltoa.

– Elmeri, äiti on huolissaan! sisko toteaa himmeän valokeilan takaa. Mikä heinähangon säikäytti tänään?

Siskon äänessä on verhottu huoli. Hän on oppinut sen äidiltä. Hän pyyhkäisee kiharan hiuskiehkuran pois paksusankaisten silmälasiensa edestä. On hänen rippikesänsä ja hopeinen risti heijastelee riipuksena kaulalla. Sisarukset kulkevat koko kesän paljain jaloin, se on heidän yhteinen juttunsa. Välillä männyn neulaset ja varvut tuntuvat ikäviltä jalkapohjissa, ja hämärässä pitää olla varovaisempi. Ohdakkeet ja lämpimät lehmänpaskat ovat pahimpia.

– Joko isä nukkuu? Elmeri kysyy.

Hän hieroo samalla silmiään. Taivaanvuohet ovat jo vaienneet, mutta sirkkojen ääni kuuluu vielä. Vilja kahisee yön leudossa kesätuulessa.

– Nukkuu. Äiti ei vielä mennyt. Ei ennen kuin tulet kotiin. Mennään jo, sonni! Minuakin väsyttää.

Sisko ojentaa kätensä. Elmeri tarttuu siihen. Muiden sanomana sanat ja lempinimet satuttaisivat, jopa hänen isänsä ja äitinsä, mutta ei siskon. Siskolla on lupa mihin vain.

– Joko tiedät missä ne pesivät? sisko kysyy heidän kävellessään pellon läpi kohti mäellä seisovaa maalaistaloa.

He asuvat kahden järven välissä ja taivaanvuohet ovat rantapesijöitä.

– En vielä. Ne elävät piilossa. Minäkin haluaisin vain kadota, piiloutua. Olla vapaa kaikesta kuin taivaanvuohi, Elmeri vastaa äänessään rauha, jota sisko on aina pelännyt.

Sisko silittää kävellessään varovasti Elmerin päälakea välttäen melko pitkiä paksuja härkämäisiä sarvia, jotka kasvavat pojan päässä, ohimoiden vieressä. Ne olivat vielä melko lyhyet, mutta kasvoivat vuosi vuodelta pitemmiksi.

– Mutta jos sinä katoat, en enää ikinä löydä sinua. En ole hyvä etsimään, enkä tykkää leikkiä piilosta. Älä jätä minua, minun rohkea härkäni!

Sisko auttaa pikkuveljensä ojan yli. Pääskysetkin ovat hiljenneet ja syöneet vatsansa täyteen matalalla lentäviä hyönteisiä. Pihassa leijailee leikatun nurmen tuoksu. Yöperhoset ovat vallanneet ovenpieltä valaisevan lampun valokehän. Äiti valvoo keittiössä lukien kirjaa. Hän hymyilee lapsilleen ja nyökkää siskolle hyväksyvästi. Lasten mentyä huoneisiinsa hänen ilmeensä vakavoituu ja hän kääntää sivua. Hän hyräilee hiljaa isoäitinsä lempivirttä.

 

Isä ja äiti tekivät kaikkensa salatakseen asian, mutta pienessä kylässä huhut kulkivat nopeasti. Isä alkoi käyttäytyä oudosti heti sarvien puhkeamisen jälkeen. Aluksi hän oli ylpeä pojastaan, kuopuksesta, joka jäisi pitämään tilaa ja jatkaisi sukua. Kahden vuoden iässä he ensin huomasivat kohoumat, pian sen jälkeen pienet piikit ja niiden juuriin muodostuneet tohlot. Elmeri itki paljon ja valvotti öisin. Äiti oletti sen johtuvan puhkeavista hampaista. Itku loppui, kun sarvet lopulta pistivät nahan läpi ja iho parani niiden ympärillä. Kärpäsestä tuli härkänen.

Isä lakkasi käymästä kylän seuroissa, ja vietti yhä enemmän aikaa navetassa, pelloilla ja hirvimetsällä. Äiti sulkeutui kotiin Elmerin kanssa. Kukaan ei saanut tulla kylään, eivätkä he käyneet missään, ainakaan niin, että Elmeri olisi ollut mukana. Akat soittelivat ja kyselivät lapsesta. Moni tuli hyvää hyvyyttään tuomaan lauantaisin korvapuusteja, ylijäänyttä lappapuuroa tai riesaksi asti levinnyttä raparperia. He kyräilivät ulko-oven raosta ja vilkuilivat äidin ohi sisälle. Äiti kutsui emäntiä sisään kahville ainoastaan kun tiesi Elmerin olevan siskonsa kanssa varmasti kiusaamassa muurahaisilta pajunoksilla happoa tai syömässä ketunleipiä syvällä metsässä. Elmeri toi reissuiltaan aina äidille pari päivänkakkaraa. Syvänsiniset silmät loistivat ilosta, kun äiti hymyili ottaessaan kukat vastaan. Äiti ei kyennyt halaamaan Elmeriä. Sisko halaili senkin edestä.

– Sulla on ehkä kylän terävimmät sarvet, mutta maailman suurin sydän, sisko sanoi usein Elmerille.

Sydän ei ehkä näy päällepäin, mutta sarvet huomaa jo kaukaa. Ihmisethän pelkäävät poikaa, eihän sen kanssa voi kulkea missään. Piruparka.

– Eikö niitä saa millään pois? Eivätkö ne putoa? Elmeri kyseli kaivertaessaan koivun kylkeen reikää, josta pystyi valuttamaan makeaa mahlaa pillin avulla. Miksi minulla on sarvet, mutta sinulla ei?

Sisko ei osannut vastata. Hän oli tutkinut koulussa nautaeläinten sarvia. Hän tiesi, että ne olivat ontot ja viilensivät kuumalla ilmalla. Toisin kuin hirvet, eivät naudat koskaan pudottaneet sarviaan. Ne saattoivat välillä katkoa niitä vahingossa, mutta tohlot ja martosarvet valuivat silloin solkenaan verta. Sen täytyi sattua paljon.

– Elmeri, ne ovat sinun sarvesi, ja minä olen sinulle kateellinen! Niillä on hyvä puolustautua vaaran tullen ja pystyt olemaan paljon helpommin heinätöissä ja ulkona nurmella makoilemassa kesän kuumimpinakin päivinä! Vaikka iho saattaa kyllä palaa. Lehmätkin mylvivät sinulle tervehdyksiä ja seuraavat sinua kuuliaisesti pellolle ja takaisin. Sinusta tulee kuuluisa!

Elmeri hioi sarviaan koivun runkoa vasten. Välillä niitä kutitti.

– Minä en halua olla kuuluisa. Haluan olla kuin taivaanvuohet, kaukana kaikesta. Piilossa. Isä sanoo, että olen hirviö. Minä en halua mennä kouluun.

Siskoa suretti. Äiti ja isä olivat salanneet poikansa hyvin ja varmistaneet, ettei Elmeri karkailisi ihmisten ilmoille. Silti kylillä kulki tarinoita pensaissa lymyilevästä perkeleestä ja pirusta, joka saattoi näkyä järvien rannalla. Elmeri ei halunnut kellekään pahaa. Hän oli kuin kuka tahansa, nauravainen ja ystävällinen poika, joka auttoi aina kun mahdollista ja kulki luonnossa paljain jaloin kesät talvet. Elmeri ei koskaan suuttunut, eikä ollut vaikea. Sisko näki veljessään suuren sydämen. Ihmiset pienessä kylässä näkivät vain sarvet ja mitä ne edustivat.

– Etkö sinä halua ystäviä? sisko kysyi asetellessaan ämpäriä koivun juurelle.

– En minä tarvitse, Elmeri vastasi. Minullahan on aina sinut, eikö niin?

Sisko katsoi, kuinka mahlaa valui vuolaasti ämpäriin. Tämä oli hyvä koivu, jonka kuoreen Elmerin sarvet olivat jo ehtineet kaivertaa melko syviä uria.

 

Elmeri seisoo koulun pihalla. Muut lapset ovat siirtyneet jonoon koulun pääovelle. Sisko aloittaa jo lukion toisella paikkakunnalla, isä kulkee kaupungissa lautatehtaalla ja äiti seisoo Elmerin vieressä vakavana koulun pihalla. Elmerillä on päällään siskon vanha pusakka sekä tämän kutoma villapipo, johon on jätetty reiät sarville. Sarvet ovat tyvestä ruskeat kuten Elmerin hiukset, kärjistä ne ovat pikimustat. Niiden teräviin kärkiin on kiinnitetty varotoimena korkista tehdyt tulpat. Uudet, koulua varten hankitut tarralenkkarit tuntuvat jaloissa ikäviltä kesän jälkeen.

Toinen ekaluokkalainen poika hymyilee ja vilkuttaa äitinsä viereltä Elmerille ja Elmeri vilkuttaa takaisin. Tämän äiti huomaa ja kääntää poikansa nopeasti poispäin. Nainen mulkaisee Elmerin äitiä. Elmeri laskee kätensä, mutta jatkaa hymyilemistä. Anna ihmisille aikaa ja mahdollisuuksia tutustua sinuun. Kun elämä lyö, käännä toinen poskesi. Viha ruokkii vihaa, rakkaus vihan poistaa, sanoo isosiskon ääni hänen mielessään.

Hän istuu luokassa aina taaimmaisena, koska sarvet peittävät muiden näkyvyyden taululle. Välillä joku ripustaa reppunsa roikkumaan hänen sarviinsa tai ujuttaa niihin salaa lapaset kuivumaan välitunnin jälkeen. Ensimmäisinä päivinä muut piirittävät häntä ulkona.

– Äiti sanoo, että sinä olet belsebuubi tai piru, yksi tyttö sanoo ja kopauttaa Elmerin sarvia.

– Asutko sinä metsässä tai navetassa? Onko äitis lehemä? kysyy vanhempi poika.

– Jos et muuta keksi, niin tule meille jalkapallomaaliksi! jatkaa toinen.

Elmeri vain hymyilee ja nauraa muiden mukana. Muut sentään juttelevat hänelle, eikä hänen tarvitse olla yksin. Ole kuin niitä ei olisikaan. Ole niin kuin muutkin.

Kello soi ja muut lähtevät sisään. Elmeri jää seisomaan pihalle vähän muiden jälkeen. Sarvet saattavat olla vaaraksi, mikäli kaikki ryntäävät sisälle yhtä aikaa. Yksi poika jää usein hänen luokseen välituntien lopussa.

– Onko niissä tuntoa? hän kysyy.

– Joissain kohtaa. Välillä niitä kutittaa. Mutta enimmäkseen ne ovat vain tiellä. En kuulemma kohta enää mahdu auton kyytiin, vaan minun pitää pyöräillä kouluun, Elmeri vastaa naurahtaen.

– Minusta ne ovat siistit, poika toteaa.

Elmeriä hymyilyttää ja hän kiittää. He kävelevät eri aikaan sisään, jotta kukaan ei ajattelisi heidän olevan ystäviä. Salainen ystävä, josta Elmeri ei kerro kellekään. Ei edes siskolle.

 

– Nyt ihan hiljaa! Pysy paikoillasi, hän kuiskaa.

Hänen nimensä on Veikka. Hän on sitonut Elmerin sarvien ympärille kuminauhan, venyttänyt sen äärimmilleen ja tähtää käpyä ammuksena käyttäen kohti läheisessä puussa olevaa räkättirastasta. Silloin tällöin he ovat osuneetkin, enimmäkseen eivät.

Veikka menee myöhemmin kesällä rippikouluun. Elmeri ei saa mennä. Koulussa selviytyy, kun ei kuuntele muiden haukkuja, ei reagoi vahvasti ja tekee niin kuin käsketään. Huomaamatta, hiljaisesti ja hymyilemällä, niin pärjää lasten kanssa parhaiten. Pahimmat jättävät hänet rauhaan, kun ei sano pahasti takaisin tai pane vastaan. Vähitellen hän sai olla rauhassa ja muut lapset olivat kuin häntä ei olisikaan. Jotkut omasta tahdostaan, jotkut vanhempiensa neuvoja noudattaen. Välillä joku yritti saada hänet suuttumaan, mutta luovutti kohdatessaan vain hymyä.  Sinulla on kyllä sonniksi lehmän hermot, sisko sanoo.

Sisko on muuttanut kaupunkiin, mennyt naimisiin ja perustanut oman perheen. Isä ei puhu sanaakaan ja äiti on huolen mykistämä. On parempi, että Elmeri ei vielä käy siskon luona kaupungissa. Sisko käy vauvan kanssa silloin tällöin maalla, yhä harvemmin ja harvemmin. Veikka sentään käy muutaman kerran viikossa salaa kun hänen vanhempansa työvuorot sallivat. Koulussa he välttävät viettämästä liikaa aikaa yhdessä, ettei sana kiiri vanhempien korviin.

Kuminauhan räpsähdys kaikuu metsässä. Rastas säikähtää ja räkättää kauhuissaan kauemmas. Ei osumaa.

– Rähmäkäpälä, Elmeri toteaa lyhyesti.

– Sarves on kierossa, Veikka vastaa.

– Silmät sulla on kierossa, Elmeri jatkaa nauraen.

Veikka tuntee Elmerin paljon paremmin kuin kukaan muu. He ovat keksineet kymmeniä tapoja käyttää Elmerin sarvia eri tarkoituksiin. Ritsa on yksi viimeisimmistä, perhoshaavi yksi Elmerin suosikeista.

– Olisipa mullakin sarvet, Veikka sanoo usein.

– Pääsisinpä näistä eroon, Elmeri toteaa.

– Mummu sanoo, etteivät onnen lahjat mene tasan ja että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Niin kuulemma mummojen pitää sanoa. Sellaisia viisauksia, Veikka jatkaa.

– Olen aika varma, että sarvista ei ole mitään viisaita sanontoja. Ei edes mummullasi.

– En tiedä. Voin kysyä. Mummu on aika viisas. Ja pihi akka. Ei kuulemma aio antaa edes rippirahaa. Minulle se aina sanoo, että ystävällinen ja antelias kannattaa aina olla ja että ulkonäkö pettää, Veikka toteaa.

Elmeri haluaa sanoa Veikalle paljon enemmän kuin uskaltaa. Mutta ei hän voi. Siskokaan ei jäänyt hänen luokseen ainiaaksi. Veikka voi kadota milloin vain. Elmeri jäisi yksin kalliolle keskelle peltoa ikiajoiksi. Kulkemaan paljain jaloin pellon poikki, hivelemään sormillaan viljantähkiä ja kuuntelemaan taivaanvuohia niin kauan kuin ne vielä tänne lensivät pesimään.

– Minun pitäisi lähteä ennen kuin isä ja äiti tulevat kotiin, Veikka sanoo lopulta.

Elmeri jännittyy. Ne tulevat tänään aikaisin. Taivas on kirkas ja aurinko on laskemassa. Ilman pilviä ne näkee varmasti.

Elmeri tarttuu Veikkaa kädestä ja johdattaa hänet pois metsästä, keskelle peltoa kalliolle. Aluksi Veikka vastustelee, mutta seuraa lopulta hymyillen. He asettuvat makaamaan kalliolle. Kohta Elmeri osoittaa sormellaan taivaalle.

– Katso! Näetkö nuo tiuhaan väpättävät siivet? Kuuntele!

Hän kertoo Veikalle kaiken tietonsa taivaanvuohista. Siitä, kuinka ne ovat rantapesijöitä, kuinka niiden ääntely eroaa siipien väpätyksestä, kuinka niiden nokat näyttävät kieroilta mehupilleiltä ja kuinka ne lentävät yömyöhään. Siitä, kuinka ne palaavat Suomeen näin huhtikuussa ja viettävät täällä koko kesän.

– Veikka. Sinä olet paras ja ainoa ystäväni. Minä pidän sinusta.

Veikka ei sano mitään, nyökkää vain ja hymyilee. Hän lähtee kotiin vasta kun aurinko on laskenut.

 

Veikka ei tule kouluun seuraavana päivänä, eikä koko viikolla. Kahden viikon kuluttua opettaja kertoo Veikan muuttaneen pois. Hän katsoo Elmeriä ja nyökkää ymmärtäväisesti.

Elmeri yrittää kysellä muilta, minne Veikka meni, mutta kukaan ei kerro. Joku vastaa, että Veikka veljeili pirun kanssa ja vietiin siksi pois. Joku sanoo, että Veikan isä sai tietää poikansa valehtelusta ja sulki tämän laitokseen. Joku sanoi tämän säikähtäneen Elmeriä niin paljon, ettei enää halunnut elää. Elmeri naurahtelee ja hymyilee kaikille vastaajille. Rintaan koskee ja sarvet tuntuvat entistä painavammilta. Ajatuksissa ne kasvavat valtaviksi ja taittavat lopulta hänen niskansa.

Hän makaa kalliolla silmät kiinni ja odottaa turhaan. Taivaanvuohet eivät tulekaan, eikä hän kuule niiden rauhoittavaa ääntä. Viljapelto huokailee tuulen voimasta. Lopulta sade alkaa ja kastelee hänet läpimäräksi. Hän haluaa Veikan palaavan. Sarvet tuntuvat polttavilta ja veri niiden sisällä kuohuu. Kaikki minulle tärkeä katoaa. Se on näiden sarvien syytä. En minä halua kellekään pahaa. Haluan ne irti. Haluan olla normaali.

Illan pimettyä hän hakeutuu märkänä autotalliin. Kylmä, sadeveteen sekoittunut hiki kuumottaa hänen ihollaan, kun hän asettaa sarvensa ruuvipenkin väliin. Hän tuijottaa varpaitaan ja pyörittää kiristintä uudelleen ja uudelleen. Paine kasvaa, silmiin kohoavat kuumat kyyneleet. Hän ei ajattele mitään. Ei taivaanvuohia, ei ärsyttäviä pääskysiä, siskoa tai Veikkaa. Silmissä sumenee. Kuuma vana valuu otsalle ja silmille. Kuuluu kova napsahdus, aivan kuin pieni puun oksa naksahtaisi poikki. Valo himmenee ja silmissä näkyy mustia, kihelmöiviä palloja. Pää tuntuu kevyemmältä ja hän valahtaa polvilleen. Toinen sarvi kolahtaa maahan verisenä ja kolkkona.

Mitä minä olen tehnyt? Miksi juuri minä? Miksi en vain voinut olla kuin muut? Miksi edes synnyin? Olisiko se ollut liikaa pyydetty?

Hän taistelee itsensä takaisin ylös ruuvipenkkiin nojaten, kyyneliä ja verta nieleskellen, hengitys koristen. Jalkoja heikottaa ja vatsassa velloo. Ohimoilla jomottaa ja näkökentässä sykkii. Hän rullaa penkin leuat vielä auki ja haparoiden, kivusta äristen asettaa toisen sarven hampaiden väliin. Pyöräytys, toinen, kolmas, paine kallossa ja kipu ohimoilla. Hän heilauttaa koko vartaloaan eteenpäin, mutta kohtaa vain kovan kivun vihlaisun. Hän sulkee silmänsä ja käyttää koko kehonsa voiman viimeiseen tempaisuun. Enää ei kuulu rouhaisevaa ääntä, kun toinenkin sarvi irtoaa. Kallossa tuntuu kummallinen rusahdus.

Elmeri lyyhistyy verisenä autotallin lattialle. Hän värisee kivusta ja tuntee, kuinka lämmin veri on peittänyt hänen kasvonsa.

Vapaa kuin taivaanvuohi. Ei enää härkäpoika, sonni tai vasikka. Sarveton kuten muutkin.

Enää ei tunnu mitään.

 

Ensimmäisenä hän näkee siskon. Sitten äitinsä ja nurkassa istuvan vakavan isänsä. Äiti silittää hänen liinoilla käärittyä päätään ja sisko pitää hänen kädestään kiinni. Sairaalan huoneessa kohisee ilmastointi ja laitteet piippaavat tappavan tasaisesti. Äiti ja sisko itkevät, isä kääntää katseensa pois.

– Minähän sanoin, etten halua etsiä sinua! sisko kuiskaa värisevällä äänellä. Mutta löysin sinut vielä.

Pöydällä on lasisessa maljakossa päivänkakkaroita.

– Ei enää, Elmeri. Ei hetkeäkään enää, äiti sanoo itkuaan pidätellen.

Äiti halailee Elmeriä ja hymyilee. Elmeri ei mene enää kouluun, ainakaan siihen samaan, jota hän kävi melkein yhdeksän vuotta. Sairaalassa vierailee opettaja kerran päivässä viikkojen ajan. Poika muuttaa äidin kanssa pois maalta kaupunkiin, melko lähelle siskoa. Isä saa jäädä. Äiti löytää uusia töitä, eikä enää hyräile virsiä. He käyvät usein siskon luona hoitamassa tämän tytärtä, jolle eivät ole sarvet kasvaneet.

Suuressa kaupungin koulussa ketään ei kiinnosta mistä Elmeri on tullut, eikä kukaan kysy miksi hän käyttää aina pipoa sisällä. Hän pitää kääreitä päässään vielä vuosia peittääkseen revenneet tohlot, jotka verestävät sarvien jälkeenkin. Kaupungissa ei kuule taivaanvuohia, vain silloin tällöin narisevia pääskyjä. Mutta se ei haittaa. Ei enää pitkiä katseita, kuiskailua tai sarvien kolinaa ovenkarmeihin. Ei enää reikäisiä pipoja, eikä lukuisia korkista tehtyjä tulppia. Iltaisin hän kiipeä kerrostalon katolle kuullakseen taivaanvuohia, mutta näkee vain lokkeja.

 

Arvet eivät umpeudu, eivätkä ne katoa. Välillä hänestä tuntuu siltä kuin sarvet olisivat vielä paikoillaan. Ihmiset tuijottavat ja kuiskailevat ohi kävellessään ja ovien kohdalla hän kumartuu liian syvään. Äiti teki sarvista koristeen ja pakkasi sen mukaan Elmerin muuttaessa pois kotoa. Se on vieläkin laatikossa yksiön perimmäisessä nurkassa. Täällä kukaan ei tunne häntä. Hän haluaisi tavata Veikan ja kertoa, että nyt he voisivat olla ystäviä. Kiittää häntä siitä, että tämä katsoi maailmaa sydämellään, eikä silmillään.

Elmeri seisoo yliopiston luokkahuoneen ovella. Kädet hikoavat ja hän empii. Ehkä tämä on huono ajatus.

– Hei, sinä olet uusi täällä! Minä olen Miska! Oletko tulossa mukaan ryhmään? nuori mies lyö häntä rempseästi olalle.

Elmeri hätkähtää ja tuijottaa yllättäjää siniset silmät levällään. Lopulta hän nyökkää.

– Hiljainen veijari, Miska toteaa suureen ääneen. Pidän sinusta jo nyt!

Elmeri naurahtaa ja Miska hymyilee leveästi. He astuvat ovesta sisään.

Luokan pöydät on siirretty seiniä vasten ja tuolit asetettu rinkiin keskelle huonetta. Melkein kaikki kaksitoista tuolia ovat täynnä, vain kaksi on vapaana, hänelle ja Miskalle. Ihmiset juttelevat rauhallisesti toisilleen. Syksyn oranssi valonkajo värjää valkoisen huoneen hehkuvaksi. Ilmassa leijuu pölyhiukkasia, jotka ovat tulleet varjoista leikkimään aurinkoon.

Elmeri katselee ympärilleen. Eräällä nuorella naisella on pienet käyrät sarvet pään sivuilla. Yksi poika istuu tuolilla niin, että selkämyksen lomasta pilkistää esiin tuuhea häntä. Suurin osa on kuin kuka tahansa, vailla näkyviä eroja.

He esittäytyvät yksi kerrallaan, poistettuja sarvia, leikkauksia, hävettyjä noutoja ja vaatteiden alle piilotettuja salaisuuksia. Muut tuntuvat tuntevan toisensa ja kaikki odottavat Elmerin vuoroa. Miska on vuorossa ennen häntä. Miska riisuu takkinsa ja t-paitansa. Hänen selässään on syvät arvet ja kuhmurat, joiden päällä näkyy verestäviä, tummia suonia ja haavoja.

– Minä olen Miska. Lintupoika. Irrotin siivet vuosi sitten, mutta nyt minulla on niitä ikävä. Ne olivat suuret mutta kevyet, eikä niillä pystynyt lentämään. Häpesin niitä aina, mutta nyt en ymmärrä miksi. Ennen halusin olla samanlainen kuin muut, mutta nyt on hienompaa olla erilainen. Erityinen. Kuten me kaikki täällä olemme.

Mies kääntyy Elmerin puoleen ja nyökkää. Elmeri katselee hetken ympärilleen. Syke nousee, hengitys syvenee. Lopulta hän nousee ylös, ottaa pipon pois ja käärii siististi siteen pois päänsä ympäriltä. Tohlot ovat vielä näin vuosien jälkeenkin arat. Tai ehkä hän vain kuvittelee niihin sattuvan.

– Minä olen Elmeri. Toukokuun lapsi. Härkäpoika. Minulla oli ennen sarvet, mutta katkaisin ne. Sisko sanoo, että minulla on maailman suurin sydän.

Kukaan ei naura, kuiski tai osoittele. Kaikki hymyilevät ja nyökkäilevät hiljaa. Elmerin suuri sydän väpättää kuin taivaanvuohen pyrstösulat sen syöksyessä nopeasti maata kohti.

Teksti: Jarkko Sippola
Kuva: João Vítor Heinrichs / Pexels

Jarkko Sippola (s. 1987) on luokanopettajan työn ohessa kirjoittava haaveilija, jolla on satoja alkuja, mutta vähemmän loppuja. Valmiita käsikirjoituksia on kuitenkin kertynyt muutamia. Novelleissaan hän pohtii lapsuuttaan maalla ja 1990-luvun lamaa. Kirjoittamiseen hän on hakenut rutiinia Heli Hulmin tarinallisen kirjoittamisen kursseilta.

More Like This


Kategoriat


Kaunokirjallisuus Novellit

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>