Varjo ja viileys (Skugga och svalka)
Quynh Tran (suom. Outi Menna)
Teos & Förlaget, 2021
Quynh Tranin esikoisromaani tuo mieleen hidastetun mykkäelokuvan tai sarjan valokuvia, jotka leijailevat kirjan lehtien välistä lukijan silmien eteen. Lyhyissä irrallisissa kohtauksissa tilat, valot ja tunnelmat, pysähtyneet hetket kasvavat merkityksellisemmiksi kuin tapahtumat ja niiden järjestys.
Minäkertoja on pohjanmaalaisessa pikkukaupungissa asuvan vietnamilaisperheen nuorin poika. Äiti Má työskentelee pesulassa ja yläasteikäisellä isoveljellä Hieulla on oma elämänsä kavereiden ja vaihtuvien tyttöystävien kanssa. Hieuta koulunkäynti ei kiinnosta ja hän ajautuu jatkuvasti hankaluuksiin.
Teoksen kertoja tarkastelee elämää ulkopuolelta kuin katsoisi elokuvaa. Iso osa kerronnasta on kuvauksia tyhjistä huoneista, perheenjäsenistä pysähtyneinä johonkin asentoon, valokuvista. Romaani on vahvan visuaalinen ja tilallinen. Ihmiset esitetään etäisinä ja saavuttamattomina.
Tran kuvaa taitavasti lapsen maailman hämärää huojuvuutta. Olemista kaiken keskellä, silti käsittämättä täysin sitä, mitä ympärillä tapahtuu ja miksi. Pikkuveli yrittää ymmärtää perhettään katsomalla vanhoja valokuvia. Kuvat ovat kuitenkin usein epätarkkoja ja tärähtäneitä, tai niistä puuttuu jotain olennaista.
”Kävin nuo kuvat läpi vielä moneen kertaan, kunnes ne lopulta olivat ihan sekaisin. Päättelin kronologian päivistä ja kellonajoista – arvailemalla – ja järjestin kuvat sen mukaan. Sitten kokeilin muita tapoja: järjestämistä värin mukaan, valaistuksen mukaan ja tarkkuuden mukaan. Lopulta päätin lähteä silmien koosta: suurimmat ensin, pienimmät viimeiseksi. Muihin kuviin en ehtinyt paneutua.
Jotta olisin hahmottanut valokuvien järjestyksen, minun olisi pitänyt ymmärtää mitä tapahtui aiemmin, tietää jotain Hieun sisäisestä maailmasta, siitä minkä ympärillä hänen elämänsä pyöri niinä kuukausina. Toisin sanoen: valtavasta, hehkuvan punaisesta ja yli äyräiden pursuavasta rakkaudesta.”
Yhdessä valokuvista Má ja Hieu ovat muiden vietnamilaisten kanssa metsässä poimimassa mustikoita. Kuva hämmentää pikkuveljeä, sillä hän ei itse ole siinä mukana. Hän on ollut sen ottamisen aikana liian pieni lähtemään mukaan. Valokuva alkaa elää ja liikkua pojan mielessä aina kun hän sulkee silmät. Vähitellen mielikuvitus saa yhä enemmän valtaa ja nukkumaan mennessä kuvitelmat Másta ja Hieusta metsän varjoissa liukuvat uniksi.
Unia ja elokuvia verrataan useaan otteeseen toisiinsa. Elämä on yhä uudelleen järjesteltyä omien ja toisten ihmisten muistojen ja unikuvien sekoitusta, omanlaistaan elokuvaa:
”Toisinaan aavistin sen jo varhain illalla: repaleisia pilviä ympäröivän hopeisen hohteen, joka sai sisäpihalla kasvavan puun hehkumaan ihmeellisesti. Kun sitten makasin sängyssä ja olin nukahtamaisillani, tuo sama hehku levisi koko näkökenttääni, uneni paljastuivat ennen kuin ehdin nähdä niitä ja heittelehdin kuvasta toiseen, muistoihin jotka eivät olleet omiani; minä kuljin valossa.”
Romaanissa asetetaan vastakkain länsimaiset juonielokuvat ja japanilaiset taide-elokuvat. Má ei pysty katsomaan amerikkalaisia elokuvia vaan sammuttaa videon tai pakenee elokuvateatterista. Niin muodoltaan kuin sisällöltään myös Varjo ja viileys asettuu lineaarista toimintadraamaa vastaan ja puolustaa hitaasti syvenevää valojen ja varjojen leikkiä. Romaani on itsessään kuin metsä, jonka tiheyteen lukija tulee johdatetuksi askel askelelta.
Varjo ja viileys tekee arkisesta ympäristöstä taianomaisen tarkentamalla sen pieniin yksityiskohtiin. Samalla se pohtii kysymyksiä katseen kohdistamisesta, maailman kuvaamisen ja muiden ihmisten ymmärtämisen vaikeudesta. Kuvaus lapsuudesta pienessä suomalaisessa kaupungissa on runollisen kaunis. Haikean tunnelman seassa pilkistelee valona huumorinpilkahduksia ja ohimeneviä yhteisymmärryksen hetkiä.
