Essee: Astu kohti valoa – kuolema suomalaisessa kirjallisuudessa

Ihmisen elämä on vääjäämätön matka kohti loppua. Kuolema ja sen herättämät suuret kysymykset ovat kiehtoneet kirjailijoita ja taiteilijoita halki vuosisatojen. Miten suhtautuminen kuolemaan on muuttunut? Kuinka sitä kuvataan tämän ajan suomalaisessa kaunokirjallisuudessa?

I

”Vielä päivä / päivä päivältä vielä päivä / kunnes tulee päivä / ettei enää”, Aki Salmela kirjoittaa runokokoelmassaan Vanitas (Tammi, 2012). Teos käsittelee turhuutta ja kaiken katoavaisuutta. Maailmaa verrataan hiekkalaatikkoon, jonka sade huuhtoo tasaiseksi aina uudestaan.

Useat Salmelan kokoelman proosarunoista ovat kuvauksia maalauksista, joissa on luurankoja, vanhuksia, mätäneviä hedelmäasetelmia ja pääkalloja. Erityisesti 1500–1600-lukujen alankomaalaisessa taiteessa vanitas ja memento mori -asetelmat olivat suosittu aihe, jonka tarkoituksena oli muistuttaa ihmistä siitä, että elämä on matka kohti kuolemaa.

Runoissa viitataan myös kirjallisuuteen:

”Sanoja kuin leivänmuruja pöydällä hyvän aamiaisen jälkeen. Sanoja kuin kuplia samppanjassa, sanoja kuin kuplia ruiskussa. Sanoja kuin sairaalan portteja, sanoja kuin paraatikatuja. Sanoja kuin auki unohdettuja suita. Sanoja kuin kalloja rivissä katakombin orrella.”

Teos kysyy, onko maalausten ja sanojen yrityksellä tavoittaa jotain elämästä mitään väliä kuoleman ehdottomuuden edessä.

Keskiajan Euroopassa kuolema oli osa arkipäivää. Kulkutaudit jylläsivät, eikä elämän kestosta ollut varmuutta. Uuden ajan alussa uskonnon merkitys muuttui löytöretkien ja tieteen kehityksen myötä. Maallistuvassa yhteiskunnassa taiteilijat muistuttivat rahan ja vallan katoavaisuudesta erilaisten kuoleman symbolien, esimerkiksi pääkallojen, tiimalasien ja kuihtuvien kukkien, avulla.

Salmela tuo saman kuvaston vuoropuheluun nykyajan kanssa. Automainosten lupaama onni ja täyttymys asetetaan rinnakkain auto-onnettomuuden jälkeensä jättämän ruumiin kanssa. Petetyt odotukset ja elämän pohjimmainen merkityksettömyys toistuvat. Elämä esitetään sokean hapuiluna äärettömässä kirkkaudessa, oleminen putoamisena kohti vääjäämätöntä pimeyttä.

Synkistä aiheistaan huolimatta Vanitas ei ole lohduton vaan leikkisä kokoelma, tanssia luurankojen kanssa kuten keskiaikaisissa kuolemantanssimaalauksissa.

***

Historiantutkija Ilona Pajarin mukaan Suomessa suhtauduttiin kuolemaan fatalistisesti hyvin pitkään, sillä keinoja välttää kuolema ei juuri ollut. Kulkutaudit ja nälänhädät olivat yleisiä, eikä lääketieteestä ennen 1800-lukua ollut juurikaan apua. Sairaalat olivat lähinnä köyhien kulkutautipotilaiden säilömistä varten.

Kuolemaa ja sen herättämää pelkoa lievitettiin rituaaleilla, joiden avulla kuolema selitettiin ja sille annettiin tarkoitus. Historiantutkijat Kaarina Koski ja Ulla Moilanen kertovat, että tyypillisesti selityksissä kiistettiin kuoleman lopullisuus. Ajateltiin, että kuolleet jatkavat elämää toisessa todellisuudessa tai heidän sielunsa siirtyy uuteen yksilöön. Oikein suoritettujen rituaalien, kuten ruumiin peseminen, hyvästeleminen ja hautaaminen, ansiosta siirtyminen onnistui ja yhteisön tasapaino palautui.

Suomessa kristinusko ja kansanperinne elivät pitkään toisiinsa kietoutuneina. Pajarin mukaan vainaja lakkasi olemasta yhteisön jäsen vasta, kun hänet oli siunattu ja haudattu. Hautajaiset olivat tärkeä tapahtuma, johon koko yhteisö kokoontui hyvästelemään vainajan ja kulki arkun perässä hautausmaalle. Isoa saattojoukkoa pidettiin hyvänä asiana, sillä se osoitti vaurautta ja vieraanvaraisuutta. Pienet hautajaiset kertoivat joko köyhyydestä tai siitä, että vainaja oli kuollut erikoisella tavalla, kuten oman käden kautta.

Muinaisia uskomuksia olivat esimerkiksi enteet. Vainajia pelättiin ja pidettiin vaarallisina. Myös vainajan ulkomuodosta saatettiin tehdä ennustuksia. Jos vainajalla oli silmät auki, ajateltiin, että hän katsoi itselleen seuraajaa, joka kuolisi hänen jälkeensä.

Koski ja Moilanen kertovat, että myös kummittelua on esiintynyt paljon suomalaisessa kansanperinteessä. Usein kummittelu liittyi ”pahan kuoleman” kokeneisiin eli ihmisiin, jotka olivat kuolleet esimerkiksi hukkumalla. Äkillinen kuolema oli ”paha”, koska siihen ei ehtinyt valmistautua eikä katua syntejään ja pyytää niitä anteeksi.

***

1700- ja 1800-luvuilla kuolemaan alettiin suhtautua hillitymmin. Julkista tunteiden näyttämistä ja itkijänaisia alettiin paheksua. Toisaalta surun ilmentäminen suruasulla ja suruaikaa viettämällä säilyi tärkeänä osana kulttuuria. Surutalossa vierailu ja osanoton ilmaisut olivat edelleen kunnia-asia.

Romantiikan ajan kirjallisuudessa kuolemaa kuvattiin mahtipontisesti ja ylevästi. ”Enempi kuin elämä on lempi, enempi kuin lempi moinen kuolo”, J. L. Runeberg runoilee Vänrikki Stoolin tarinoissa (1848, 1860). Suomen kansan nöyryyttä ja köyhyyttä kuvailtiin ihaillen, sodassa kuolemista sankaritekona.

Kun realismi ja naturalismi yleistyivät 1800-luvun loppupuolella, kirjailijat halusivat näyttää kärsimyksen ja kuoleman ruumiillisessa raadollisuudessaan. Vuonna 1887 ilmestyneessä novellissaan ”Kuoleva lapsi” Minna Canth kuvaa kituvaa Eevi-tyttöä:

”Ruumis oli kuivettunut, ruskea nahka oli kurtussa kärventyneiden ja ohkaisten luiden päällä. Häntä tuskin olisi ihmislapseksi voinut luulla, ennemmin koiranpenikaksi. Suuret haavat reisissä ja vatsan pohjassa kasvoivat matoja. Ruoka tuli niiden kautta sulamattomana ulos. Alituisesti ne vuotivat pahanhajuista visvaa, joka myrkytti ilman huoneessa.”

Kirjallisuudentutkija Minna Maijalan mukaan Canthin novelli kertoo aikakauden kirjallisuudelle tyypillisestä aiheesta mutta rikkoo romanttisen mielikuvan enkelimäisestä lapsesta, joka hiipuu hiljaa pois. Eevi ei ole nöyrä eikä hiljainen, vaan ajaa perheensä vararikkoon, koska matojen vuoksi hänellä on kyltymätön ruokahalu.

Naapureiden puheissa kuolema on pelastus, joka päättää Eevin maalliset kärsimykset: ”Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan.” Kuitenkin ajatus kärsimyksestä Jumalan tahtona asettuu kyseenalaiseksi, kun käy ilmi, ettei lääkäri anna tytölle lääkkeitä, koska perhe on köyhä. Kuolemaa ei enää esitetä kohtalona, vaan se on asia, joka voitaisiin haluttaessa estää. Epäoikeudenmukaista tilannetta kuvaava novelli onkin selvää yhteiskuntakritiikkiä. Kirjoittamalla Minna Canth halusi herättää ihmisiä ajattelemaan ja muuttamaan asioita.

Köyhyys ja nälkä olivat historiantutkija Antti Häkkisen mukaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun realistisessa kirjallisuudessa yleinen aihe. Aiheesta kirjoittivat myös Teuvo Pakkala, Santeri Alkio, Pietari Päivärinta, Juho Reijonen sekä Juhani Aho.

Erityisesti vuosien 1867–1868 suuret nälkävuodet olivat traumaattinen ajanjakso, jonka aikana lähes joka kymmenes suomalainen kuoli. Tapahtumaa onkin kutsuttu Länsi-Euroopan viimeiseksi rauhanajan nälänhädäksi.

Realismin ja naturalismin vahva perinne näkyy nykyäänkin. Nälänhädästä on kirjoittanut Aki Ollikainen romaanissaan Nälkävuosi (2012), jossa perheenäiti jättää kuolemaa tekevän miehensä ja lähtee lasten kanssa vaeltamaan kerjäläisenä. Nälkä, kylmyys ja ympäriinsä lojuvat ruumiit ajavat ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Välillä romaanissa kuvataan myös lämpimässä kodissaan istuvia porvareita, joita nälänhätä ei koske.

***

Vuosisadan taitteessa sairauksia pyrittiin nujertamaan kovin ottein ja niistä kirjoitettiin valistavaan sävyyn, kertovat kirjallisuudentutkijat Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis ja Kirsi Tuohela artikkelissaan. Suomesta haluttiin luoda puhdas ja terve yhteiskunta taistelemalla kaikenlaista moraalittomuutta ja saastaisuutta vastaan. Vimmaisen modernisoinnin nurja puoli oli ajatus kurjuuden perinnöllisyydestä sekä rotuoppiin perustuva puhdistamisajatus. Huonompana pidettyä kansanosaa sterilisoitiin, jotta vain ”parempi” osa lisääntyisi.

Kun virallisessa puheessa taisteltiin kurjuutta vastaan, kaunokirjallisuudessa sitä ihailtiin. Toisin kuin naturalismi, joka kuvasi köyhyyttä poliittisin tarkoitusperin, dekadenssi kuvasi rappiota sen itsensä vuoksi. Hulluuden ja sairauden sekä holtittoman elämän ylistys asetettiin vastakkain porvarillisen keskinkertaisuuden kanssa. Muun muassa Joel Lehtonen ja L. Onerva kirjoittivat teoksia, joissa pessimismi, elämänväsymys, kaiken turhuus ja merkityksettömyys olivat keskiössä. Yhteiskunnallisen julistamisen sijaan kirjailijoita kiinnostivat yksilölliset kokemukset sekä ihmismielen synkkiin puoliin porautuminen.

F. E. Sillanpään Nuorena nukkunut (1931) alkaa kuvauksella päähenkilön kuolemasta:

”Siljan, nuoren kauniin maalaistytön elämä päättyi noin viikon päivät juhannuksen jälkeen kesän vielä ollessa nuoremmalla puolellaan. Asemaansa katsoen hän sai verraten säädyllisen kuoleman. Vaikka hän oli isätön ja äiditön palvelustyttö, jonka ei ollut turvaamista muihinkaan sukulaisiinsa, ja vaikka hän joutui olemaan jonkin aikaa toisten hoidettavana, ei hänen sentään tarvinnut turvautua köyhäinapuun. Niin säästyi hänen elämänsä siltäkin varsin viattomalta rumuuden häpeältä.”

Teoksessa asetetaan rinnakkain ristiriita kuoleman ja elämän, kukoistuksen ja rappion välillä. Romaani kertoo niin nuoren tytön lyhyeksi jäävästä elämästä kuin koko hänen perheensä ja sukuhaaransa sammumisesta. Perhe menettää talonsa, ja Silja alenee yhteiskunnalliselta asemaltaan piiaksi. Hänen elämänvaiheidensa kertomisen lomassa muistutetaan jatkuvasti siitä, mihin kaikki päättyy: Silja tulee kuolemaan.

Ahlbeckin ja muiden mukaan Siljan tarinan voi lukea kertomuksena modernisaation epäonnistumisesta. Alkuperäisen kotinsa menettänyt tyttö ei pärjää uudessa modernissa maailmanjärjestyksessä. Todellisuus esitetään raakana ja kuolema on vapautus, joka päästää Siljan kärsimyksistään. Sillanpää käsittelee teoksessa kuolemaa myös biologisena tapahtumana: vahvat pärjäävät, heikot kuolevat. Mukana on myös kristillistä maailmankuvaa ja ajatus kuolemasta, joka vapauttaa ja ylevöittää.

Samoihin aikoihin kirjoittaneen Uuno Kailaan teoksissa käsitellään kuoleman pelkoa. Runossa ”Sairaalan ikkuna” puhuja katsoo maailman kauneutta ikkunan takaa kuin se kuuluisi toiseen todellisuuteen:

Oi kuultoa taivaan sinen

ja kullan ja purppuran!

Miten ihanan tuskallinen

oli kauneus maailman,

kun katselin kuilun takaa

sitä paareilta kuoleman!

– Minut hautaan kuljettakaa!

minä nyyhkytin äärellä ikkunan.

Hänen novellissaan ”Lapsi” puolestaan käsitellään syyllisyyttä. Mies on ajanut vahingossa ohi juosseen pojan yli autolla, ja hänen vaimonsa alkaa surra vierasta lasta niin, että menettää järkensä. Novellin mieshahmot, aviomies ja tohtori, esitetään kylminä ja empatiakyvyttöminä. Tohtori kyselee monta kertaa, eikö lapsi tosiaan ole naisen oma, eikä pysty ymmärtämään, että joku suree vieraan lapsen kuolemaa. Kuumeissaan nainen hourii kuin näkisi kuolleen lapsen. Lukijan tulkittavaksi jää, ajatteleeko hän naisen olevan hullu, kuten miehet väittävät, vai onko kyseessä yliluonnollinen kohtaaminen.

***

Anna Haverisen ja Ilona Pajarin mukaan toista maailmansotaa pidetään modernisaation rajapyykkinä suomalaisessa yhteiskunnassa. Sodan aikana kuolema ja sureminen olivat jatkuvasti läsnä. Jokainen tunsi vähintään naapurin tai tuttavan, jota suru oli koskettanut.

Lehdistössä ja valtion viestinnässä surusta tehtiin kansallinen projekti. Kaatuneiden omaiset nostettiin jalustalle ja velvoitettiin edustamaan kansallisia hyveitä, kuten itsehillintää. Sankarihautajaiset olivat suuria, ja isänmaan puolesta henkensä antaneita ylistettiin. Toisaalta läheisten todellisia tunteita ei juuri kyselty ja surun ristiriitaisia puolia oli vaikea ilmaista.

Sodan päätyttyä suhtautuminen kuolemaan siirtyi toiseen ääripäähän. Komeiden hautajaisten suosio väheni, ja sureminen typistyi vainajan lähipiiriin. Kuolemasta puhuminen mediassa lakkasi lähes täysin, aivan kuin sen läsnäolo olisi äkisti haluttu kieltää.

Kaunokirjallisuudessa sota-aikaa sen sijaan käsiteltiin monipuolisesti. Veli-Pekka Lehtolan mukaan ajan kirjallisuudessa näkyy pettymys romahtaneisiin ihanteisiin ja menetettyihin unelmiin. Esimerkiksi runoilija P. Mustapää kirjoitti kokoelmassa Jäähyväiset Arkadialle (1945) ”Elämä on, totisesti, ihanaa / maassa satujen, / mutta koira, eipäs, susihukka vimmoissaan / kipittelee Punahilkkaa tappamaan”.

Myöhemmin Väinö Linnan Tuntematon sotilas (WSOY, 1954) herätti suurta huomiota kritisoimalla sodan ja tappamisen järjettömyyttä. Kirja ei anna ylevää kuvaa siitä, kun joku kuolee isänmaan puolesta, vaan kuoleminen esitetään tarpeettomana ja turhana.

Pajarin mukaan sotien jälkeen lääketieteen kehitys, elinolojen parantuminen ja yhteiskunnan muuttuminen mullistivat kuoleman kulttuurin. Lapsikuolleisuus väheni ja kuolema siirtyi yhä kauemmas vanhuuteen. Samoin äitiyskuolemien määrä väheni. Kulkutaudit, kuten vielä sotienvälisenä aikana yleinen tuberkuloosi, katosivat vähitellen. Niiden sijaan yleisimmiksi kuolinsyiksi tulivat verenkiertoelinten sairaudet sekä kasvaimet.

Suomessa sairaalassa kuoleminen yleistyi myöhemmin kuin monissa muissa länsimaissa, vasta 1960-luvulta eteenpäin. Omaisten sijaan kuolleista alkoivat huolehtia erilaiset kuoleman ammattilaiset, sairaalan henkilökunta ja hautaustoimiston väki. Samalla kuolema etääntyi näkymättömiin ihmisten arkielämästä. Omaisten ei ollut enää mahdollista olla potilaan vieressä koko ajan. Myös tapa katsoa vainajaa viimeisen kerran ennen hautausta lähes katosi.

Monet vanhat uskomukset menettivät merkityksensä. Moderni ihminen alkoi mieltää elämän enemmän jatkuvana kehityksenä ja edistyksenä kuin matkana kohti kuolemaa. Kiireisellä modernilla ihmisellä ei ollut aikaa surra kuukausia tai vuosia. Oli helpompaa olla ajattelematta kuolemaa lainkaan, mikä toisaalta aiheutti sen, että kun kuolema osui kohdalle, se osoittautui yhä useammin poikkeukselliseksi kriisiksi.

II

Nykyään ilmestyy tasaisin väliajoin mainoksia ja lehtijuttuja, joissa kerrotaan uudesta ”rohkeasta” tai ”tabuja rikkovasta” teoksesta. Asiaa tarkemmin tutkittaessa syyksi paljastuu usein, että teoksessa käsitellään vakavaa sairautta tai kuolemaa.

Vaikka olemme tottuneet lukemaan 1800-luvun romaaneista sivukaupalla jatkuvia kuvauksia kuolinvuoteellaan kituvista henkilöhahmoista, nykykirjallisuudessa kuolemasta puhuminen voi yllättää.

Nykykirjallisuudessa kuolema on usein arjen harmonian rikkova dramaattinen tapahtuma. Liikenneonnettomuus katkaisee henkilöhahmon elämän ennen aikojaan. Joku tekee yllättäen itsemurhan ja jättää jälkeensä ihmetteleviä läheisiä. Kuolema rikkoo henkilöhahmojen odotukset elämän kulusta pakottaen heidät uuden ja oudon äärelle.

Jännityskirjallisuus on nykyään suosituimpia kirjallisuuden lajeja. Siinä kuolema liittyy rikollisuuteen ja väkivaltaan sekä ihmismielen pahuuden käsittelemiseen. Ilona Pajari huomauttaa, että dekkarien suosio alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, vaikka voisi luulla, että ihmiset olivat sodan jälkeen saaneet tarpeekseen kuolemasta.

Rikoskirjallisuudessa kuolema kuitenkaan harvoin on kaoottinen ja pelottava. Dekkari tuo arkeen jännitystä turvallisella tavalla, sillä lukija tietää koko ajan, että lopulta murhaaja selviää ja asiat palaavat järjestykseen.

Nykyään kuolema esiintyy usein henkilökohtaisena, identiteettiin liittyvänä kysymyksenä. Kirjailija käsittelee teoksessaan oman tyttärensä itsemurhaa (Kartiina Huttunen: Surun istukka), sukupolvelta toiselle siirtyviä traumoja (Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti) tai omaa vakavaa sairastumistaan (Kirsi Alaniva: Kuplat). Kuoleman siirtyminen vanhuuteen näkyy siinä, että moni romaani alkaa vanhan isän tai äidin kuolemasta, mikä saa päähenkilön kohtaamaan menneisyytensä ja miettimään omaa elämäänsä ja sukupolvien ketjua.

Yksi parantuneen lääketieteen ja terveydenhuollon seurauksista on, että maapallon väestömäärä on niin iso, että se uhkaa koko planeetan elämää. Nykykirjallisuudessa onkin läsnä pelko ja huoli maapallon ja muiden lajien kuolemasta. Satu Taskisen Katedraalissa (Teos, 2014) pohditaan, ettei maailma oikeastaan tarvitse ihmistä mihinkään. Ainakin uutisten ja historian perusteella ihminen vain saastuttaa ja tuhoaa maailmaa. Onko siis parempi kuolla kuin elää? Piia Leinon Yliaika (S&S, 2020) puolestaan käsittelee liiallista väestönkasvua ja sen tuomia ongelmia. Teos sijoittuu vuoden 2052 Suomeen, jossa Suomen kansalaisuus on rajattu alle 75-vuotiaille.

Toisaalta henkilöllä voi olla myös halu kuolla. Riikka Pulkkisen esikoisteoksessa Raja (Gummerus, 2006) on Alzheimeria sairastava henkilöhahmo, joka haluaa mieluummin kuolla kuin jatkaa elämää ilman muistia. Teos kysyy, onko mahdollisimman pitkä elämä sinänsä itseisarvo.

Kaipuu menneisyyteen on läsnä niin historiallisissa romaaneissa kuin kansanperinnettä hyödyntävissä nykyaikaan sijoittuvissa teksteissä. Esimerkiksi Essi Kummun romaanissa Karhun kuolema (Tammi, 2010) isoäiti ei suostu lähtemään talosta kuolemansa jälkeen.

***

Anna Elina Isoaron runokokoelma Tämänilmaiset (Aviador, 2019) käsittelee kuolleena syntyneen lapsen aiheuttamaa surua. Kuolema esitetään kokemuksena, joka jättää tyhjäksi ja sanattomaksi ja jota on vaikea kuvata. Kuoleman kohdatessa kaikki muu menettää merkityksensä, mutta samalla puhujan on huolehdittava toisesta, elossa olevasta lapsestaan.

Kahvia, pullaa ja kuolema. Puoliksi juotu aamukaakao on jäänyt

tiskipöydälle haalenemaan, kaakaojauhe on alkanut painua pohjaan.

Tuijotat rasvaisten sormenjälkien läpi mäntyjä, jääkaappimagneettien alla

ovat laskut: sähkö, päivähoito, hautaustoimisto.

Tarinallisessa runokokoelmassa vuodenajat vaihtuvat ja puhuja kokeilee erilaisia keinoja helpottaa surua. Hän käy ammattiauttajan luona ja hautausmaalla. Lapselle kuolemaa selitetään Alias-korttien avulla. Ystävät tuovat pakastimeen ruokaa.

Osiossa ”Tuonelaan tuutijan lauluja” näkyy suomalainen kansanperinne. Kalevalamittaiset tuonelan kehtolaulut, joissa äidit nukuttavat lapsiaan laulaen kuolemasta, ovat syntyneet aikana, jolloin lapsikuolleisuus oli yleistä. Isoaro käyttää perinnettä hyväkseen ja liittää oman lapsen kuoleman herättämän surun ikiaikaiseen kokemukseen lapsen kuolemasta:

Tyhjä lohtu, tyhjä kieli,

tyhjät sanat, tyhjä mieli.

Tyhjä koti, tyhjät päivät.

Toiveet täyttymättä jäivät.

Tyhjät vaunut, tyhjä kehto.

Tyhjyys. Tuska. Tuonenlehto.

Runojen puhuja on tietoinen siitä, että kuolema on osa elämää. Teoksen loppupuolella hän katsoo keltasirkkuja ja vertailee niitä ihmisiin:

Onko luonnossa lajia, jonka poikaskuolleisuus ei olisi suurta?

Ei toista tällaista lajia, että luonnollisen kuoleman osuessa kohdalle

on poikkeama polulta, l u o n n o n o i k k u.

Nykyajan Suomessa oman lapsen kuolema on niin harvinaista, että se tuntuu puhujasta luonnottomalta, vaikka hän tietää sen olevan osa elämää. Kokoelman lopussa sävy on toiveikas, kun perheeseen syntyy uusi lapsi, jonka nimeä ei kirjoiteta hautakiveen.

***

Nykykulttuurin tutkija Tuija Saresma esittää, että kuolemaa kyllä käsitellään nykyaikanakin, mutta tavat, joilla siitä puhutaan, ovat rajallisempia kuin ennen.

Saresman mukaan kuolemaa on tavallaan kaikkialla ja sitä on kutsuttu jopa populaarikulttuurin ”uudeksi seksiksi”, jonka avulla tuotteita saadaan paremmin kaupaksi. Kuolemalla ja väkivallalla mässäillään niin dekkareissa kuin tv-sarjoissa ja iltapäivälehtien otsikoissa. Televisiouutisissa surusta tehdään spektaakkeli näyttämällä itkeviä ihmisiä ja kynttilöitä onnettomuuspaikoilla.

Kuolemaa käsitellään etenkin traumojen kautta. Nykyaikaa on kutsuttu trauman aikakaudeksi, ja trauma-aiheista kirjallisuutta julkaistaan valtavia määriä. Sodat ja niiden jättämät jäljet kiinnostavat vuodesta toiseen. Samaan kategoriaan Saresma lisää nykyajan luonnonkatastrofit ja terrori-iskut, joita suomalaiset seuraavat uutisista.

Katastrofien seuraamista ja tiedostamista pidetään itsestäänselvänä osana elämää, vaikka ne jäisivät kokemuksina kaukaisiksi. Kuolema on yleensä jossain kaukana, menneisyydessä tai muissa maissa, ei omassa elämässä.

Toisaalta voisi ajatella, että kansainvälistymisen ja median vuoksi kaukaiset tapahtumat ovat yhä lähempänä. Elina Hirvosen teoksessa Että hän muistaisi saman (Avain, 2005) käsitellään vuoden 2001 terrori-iskuja sekä Irakin sotaa Suomeen muuttaneen yhdysvaltalaisen näkökulmasta. Kauimpana kuolemasta (Avain, 2010) taas käsittelee väkivaltaisuutta ja kuoleman arkipäiväisyyttä Afrikassa. Uudemmista teoksista esimerkiksi Joonas Kallosen esikoisromaani Giljotiini (WSOY, 2021) puolestaan käsittelee Euroopan ääriliikkeitä ja terrorismia.

Kolmas hyväksytty tapa puhua kuolemasta on Saresman mukaan lääketieteellinen ja steriili. Kylmän lääketieteelliseen puhetapaan ei mahdu kysymys ihmisen kokemuksesta tai tunteista, joten suhde kuolemaan jää etäiseksi.

Sen sijaan henkilökohtaisella tasolla kohdattu kuolema, kuoleman kokemus itsessään, on nykyihmiselle vieraampi aihe. Saresman mukaan monet yrittävät viimeiseen asti kieltää ajatuksen kuolemasta, teeskennellä, ettei sitä ole tai ettei se koske itseä, koska asia on monelle liian pelottava.

***

”Kuolema, niin kuin mikä tahansa omaisuus, tekee levottomaksi ja itsekkääksi. Pitää elää ajatellen ettei kuole koskaan. Pitää elää niin että elämä pysyy. Niin että järjestys säilyy.”

Näin kirjoittaa Maija Muinosen romaanin Mustat paperit (Teos, 2013) kertoja Ann Miel kirjeessään 5-vuotiaan poikansa Lucin tulevalle vaimolle.

Ann Miel on vakavasti sairas nainen, joka kirjoittaa kirjeitä läheisilleen. Muinonen käsittelee teoksessa päähenkilön tarvetta hallita ihmisiä ja tapahtumia ympärillään. Kuolema esitetään lopullisena kontrollin menettämisenä, joka paljastaa elämän sattumanvaraisuuden ja haurauden. Ann Mielin mielestä kuolemaa ei kannata ajatella, sillä sen ajatteleminen estää elämästä.

Kuitenkin juuri se, ettei hän pysty ajattelemaan kuolemaa, tekee kuolemasta hänelle suunnattoman kriisin. Kirjeistä käy ilmi, että hän on palkannut jonkun ampumaan itsensä. Murhaajan palkkaaminen auttaa, sillä on helpompaa syyttää tiettyä ihmistä kuin epämääräistä huonoa onnea. Hän kirjoittaa murhaajalleen:

”Kuolemalla on Teidän hahmonne, se on 2-metrinen, ja on ase, yhtä varmatoiminen kuin Te, luoti oikeaan aikaan sen suusta lähtenyt. Minun kuolemassani ei ole mitään selittämätöntä. Ei esimerkiksi mitään sairautta, joka iski yllättäen ja lässyn lässyn. Te ammutte minut. Te ammutte minut senkin sika. Saatanan persesika paskasika paska paskiainen pas”

Ann Mielille ei riitä ajatus siitä, että hänen kuoltuaan osa hänestä elää muistoina teksteissä, jotka hän on kirjoittanut. Hän haluaa kirjoittamalla määrittää tulevaisuuden. Hän luo kirjeissään 5-vuotiaalle pojalleen Lucille opiskelupaikan, ammatin, vaimon, lasten nimet sekä asuinpaikan. Itseään hän kuvaa kirjeissä täydellisenä äitinä ja ihmisenä, pojastaan hän toivoo itsensä kaltaista. Näin hänen oma keskenjäänyt elämänsä jatkuisi pojassa.

Ann Miel myös kuvittelee kaikkien kaipaavan ja surevan itseään vielä vuosikymmenten päästä. Kuvauksessa poikansa häistä kertoja muistuttaa lähes joka kappaleessa, että hän itse ei ole paikalla, mutta kaikki toivoisivat, että hän olisi siellä. Kirjeessä poikansa vaimolle hän sanoo:

”Kamalasti sinä koko ajan yrität, mutta et tarpeeksi. Kenenkään rakkaus ei ylitä määrässään minun rakkauttani Luciin. Rosakin on sitä mieltä. Hän kertoo sinulle ettei ole koskaan nähnyt niin täydellisen rakastavaa äitiä kuin mitä minä olin.”

Muinosen teoksessa kuoleman ajatus saa esiin ihmisen alhaisimmat tunteet, pelon, katkeruuden, kateuden, itsekkyyden ja suuruudenhulluuden. Kertojan toivetta siitä että osa hänestä jää eloon teksteissä ja lapsessa ei esitetä lohdullisen kauniina vaan itsekkäänä ja mahdottomana. Kuoleman lähestyessä niin kertojan mieli kuin tekstikin vähitellen hajoaa. Ann Miel muuttaa mieltään tapahtumien kulusta kesken kirjeen tai jopa kesken virkkeen, mikä muistuttaa siitä, että kaikki mitä hän kertoo on vain sanoja paperilla. Kuvitelmaa tulevaisuudesta, jota hän itse ei tule näkemään.

Muinosen teoksen päähenkilöllä on tarve uskoa valtaansa oman elämänsä suhteen. Hän voi itse tehdä omat valintansa ja elää sellaista elämää kuin haluaa – ja näyttää sen muille mahdollisimman edullisessa valossa. Niin kauan kuin Ann kirjoittaa, hänellä on kaikki valta oman tarinansa suhteen. Mutta kun paperit loppuvat, hän ei voi olla varma edes siitä, lukeeko kukaan koskaan hänen jälkeensä jättämiä kirjeitä.

***

Anna Haverisen ja Ilona Pajarin mukaan varsinainen ”kuoleman kieltämisen” aikakausi oli Suomessa puhtaimmillaan 1960- ja 1970-luvuilla. Kuolemasta puhuminen on yleistynyt 1900-luvun lopussa ja 2000-luvulla. Erityisesti internet on laajentanut mahdollisuuksia keskustella kuolemasta erilaisissa verkkoyhteisöissä ja vertaistukiryhmissä.

Haverisen ja Pajarin siteeraama kuolemantutkija Tony Walter puhuu neomodernista kuolemasta, johon liittyy ihmisten havahtuminen siihen, miten etäiseksi kuolema on muuttunut. Ihmiset ovat tietoisia siitä, että kuolema on ollut aiemmin luonnollisempi osa elämää kuin nykyään.

Walterin mukaan elämme uudenlaista kuolemamyönteisyyden aikakautta, jossa kuolema on yhä vaikea asia, mutta ihmiset ovat kiinnostuneita siitä ja haluavat tietoa aiheesta. Toisaalta neomodernin kuoleman aikaan liittyy se paradoksaalinen piirre, että ihmisillä on tapana jatkuvasti keskustella siitä, ettei kuolemasta koskaan keskustella.

Haverinen ja Pajari kertovat, että vaikka kuolemasta ja surusta puhutaan nykyään melko avoimesti, siihen liittyy yhä suurempi mediavälitteisyys. Veijo Hietala pitää prinsessa Dianan kuolemaa 1997 merkkipaaluna uudelle julkisen suremisen tavalle, jossa yhteisölliset suremisen rituaalit välittyvät kaikille median avulla. Sama kehitys on jatkunut koko 2000-luvun.

Haverinen ja Pajari huomauttavat, että median surutarinat keskittyvät useimmiten surusta selviytymiseen ja voimaannuttaviin kokemuksiin. Psykologisen tiedon leviäminen ja kansantajuistuminen on johtanut ajatukseen surusta prosessina, joka täytyy käydä läpi ja josta sitten ”vapaudutaan” tai ”päästään yli”.

Ajatusta surusta prosessina on kuitenkin kritisoitu, sillä todellisuudessa suru ei ole lineaarinen tapahtumaketju. Kaunokirjallisuudessa sairautta ja kuolemaa voimaannuttavana kokemuksena on kritisoinut esimerkiksi Henna Mäkelin tuoreessa romaanissaan Syöpäkortti (Basam Books, 2021).

Haverisen ja Pajarin mukaan kuolemassa korostuu nykyään individualismi, aitojen tunteiden kokemisen korostaminen sekä merkityksen etsiminen. Arkielämässä ei kuitenkaan ole selkeitä sääntöjä ja normeja, mikä aiheuttaa epätietoisuutta sen suhteen, kuinka vaikkapa kuoleman kohdanneeseen työkaveriin kuuluisi suhtautua.

Kuolema on enemmän näkyvillä mutta kuitenkin yhä tiukemmin yksilöllistä ja yksityistä.

***

Kirsi Alanivan autofiktiota ja esseetä sekoittava teos Kuplat (Otava, 2021) käsittelee päähenkilön yritystä tulla sinuiksi oman kuolemansa kanssa. Päähenkilönä on 38-vuotias nainen, joka saa tietää olevansa vakavasti sairas.

Kuolema esitetään teoksessa hyvin ruumiillisesti. Sairautta, lääkärikäyntejä ja kehon tuntemuksia kuvataan tarkasti. Kuolema saa päähenkilön ajattelemaan kehollisuutta myös suhteessa synnytykseen, äitiyteen ja tyttärenä olemiseen.

Ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä tulee esiin opittuna tapana, jolla ei ole sisältöä. Nainen kertoo lapselleen kuolleiden asuvan taivaassa ja alkaa sitten ihmetellä, miksi sanoi niin, kun ei itsekään usko siihen. Myöhemmin asia tulee uudestaan puheeksi, kun lapsi kysyy, mitä äidin tatuoinnille käy kun äiti kuolee:

”Vastasin hänelle, että siitä tulee, kuten kaikesta minussa, multaa ja muutun ravinteiksi puille ja kukille. Kun seuraavana päivänä kävelimme puiston halki päiväkotiin, lapsi pysähtyi vanhan lehmuksen kohdalle ja näin, miten hänen silmiinsä syttyi valo. Sitten hän kietoi kätensä puun ympärille ja painoi päänsä hetkeksi vasten sen kosteita kaarnoja.”

Toisaalta myös ajatuksen elämän jatkumisesta puissa voi ajatella omanlaisenaan uskona kuolemanjälkeiseen elämään. Elämä esitetään kiertokulkuna, jossa kaikki luontokappaleet ovat toisiinsa yhteydessä ja syntyvät aina uudestaan.

Teoksessa esitetään, että kuoleman läheisyys riisuu siitä romantiikan ja muuttaa sen materiaaliseksi tapahtumaksi:

”Mitä väliä on viimeisellä aterialla, viimeisillä sanoilla? Kuolema ei ole performanssi, joka määrittelee ihmisen identiteetin juuri ennen viimeistä hengenvetoa. Kuolema on piste, joka päättää kaiken, mitä on siihen mennessä ehtinyt sanomaan ja tekemään. Ja mitä enemmän ajattelen tällä hetkellä omaa kuolemaani, sitä tiukemmin tartun arkisiin asioihin sen sijaan, että pohtisin elämän tarkoitusta tai pyrkisin jollain tavalla valaistumaan. Tilaan lapselle lämpimät rukkaset talvea varten ja ostan kengät jotka hän saa jalkaansa ilman aikuisen apua.”

Toisaalta tavaroihin keskittymistä myös kyseenalaistetaan. Kertojan ystävä huomauttaa hänelle, että juuri kuolemasta puhumisen välttely saa ihmiset ostamaan tavaraa. Jos ihmiset tiedostaisivat kuolemansa paremmin, he keskittyisivät nauttimaan elämästä, eivätkä haalimaan tavaroita, joita eivät kuitenkaan voi ottaa mukaansa kuoleman jälkeen.

Alanivan teos pohtii ennen kaikkea sitä, miten kuolemasta tulisi puhua. Aluksi kertoja pelkää kuolemasta puhumista, koska ajattelee puhumalla kutsuvansa kuolemaa luokseen. Toisaalta hän uskoo, että juuri puhumattomuus tekee kuolemasta niin vaikean asian.

Päähenkilöllä on halu suhtautua kuolemaan normaalina asiana, mutta käytännössä se osoittautuu vaikeaksi, kun kuolemanpelko, suru, viha ja erilaiset välttelykeinot saavat hänet valtaansa. Erityisesti lapsen kysymykset kuolemasta saavat hänet hermostumaan ja jähmettymään:

”Lapsi tuntui vielä niin pieneltä, vasta maailmaan saapuneelta, niin raskaan ja kaiken päättävän sanan rinnalle. En halunnut laskea kuoleman painoa hänen pienen rintansa päälle ja paljastaa, että aikamme täällä on rajallinen.”

Teoksen kertoja on tietoinen myös siitä, että kuoleman läsnäolo omassa elämässä saa haluamaan puhua aiheesta. Kun välitön kuolemanvaara on ohi, ihminen unohtaa nopeasti ja palaa arkiseen elämäänsä eikä halua ajatella jatkuvasti kuolemaa.

***

Suhtautuminen kuolemaan on Suomessa vaihdellut suuresti samoin kuin tavat, joilla sitä on kuvattu. Teoksessa Suomalaisen kuoleman historia kerrotaan, että kuolemaa on pidetty milloin ansaittuna, milloin epäreiluna, milloin turhana, milloin armollisena. On ollut kunniallisia ja kunniattomia kuolemisen tapoja, ihailtuja marttyyrikuolemia ja häpeällisinä pidettyjä itsemurhia ja lapsenmurhia. Kun aatelinen on saanut hautajaisvaakunansa kirkkoon suurten juhlallisuuksien saattelemana, nälkää näkevät kerjäläiset ovat nääntyneet nimettöminä joukkohautoihin.

Kuolemaa käsittelevä nykykirjallisuus on hyvin tietoista kuolemasta puhumisen vaikeudesta. Teoksissa toistuu yritys tavoittaa kuolemaan liittyviä tunteita ja kokemuksia sanallisessa muodossa sekä se, kuinka kuolema pakenee määrittelyjä ja yrityksiä tiivistää se ja antaa sille merkitys.

Tuija Saresman mukaan useissa omaelämäkerrallisissa teoksissa kirjoittaminen esitetään keinona jakaa omaa tuskaa ja helpottaa muiden surua. Kirjoittamalla voi muistaa kuollutta tai koettaa löytää kuolemasta merkitystä.

Toisaalta monissa kaunokirjallisissa teoksissa kirjoittamisen mahdollisuus ylittää kuolema kyseenalaistetaan. Ihmisten lailla myös sanat ja paperit haurastuvat ja hajoavat ajan pölyyn.

Kuolema on kokemus, josta sen kokenut ei voi itse kertoa. Silti, tai ehkä osittain sen takia, se kiehtoo yhä uudestaan, saa kuvittelemaan, käsittelemään sen herättämiä voimakkaita tunteita, kirjoittamaan aiheesta uudestaan ja uudestaan.

 

Lähteet:

Ahlbeck, Jutta; Lappalainen, Päivi; Launis, Kati & Tuohela, Kirsi: ”Degeneraatio ja modernisoituva Suomi – Sairauden ja kulttuuristen merkitysten jäljillä.” https://www.jyu.fi/kulttuurintutkimus/KT_2-2013_3-15_Degeneraatio_ja_modernisoituva_Suomi.pdf

Alaniva, Kirsi: Kuplat (Karisto, 2021)

Canth, Minna: Ihmisen kuvia (toim. Minna Maijala)

Hakola, Outi; Kivistö, Sari & Mäkinen, Virpi: Kuoleman kulttuurit Suomessa (Gaudeamus, 2014)

Kailas, Uuno: Uni ja kuolema (WSOY, 1932)

Kailas, Uuno: Novelleja (WSOY, 1936)

Lehtola, Veli-Pekka: ”Kuoleman ja elämän rintamat” teoksessa Maamme – Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria (SKS, 2016)

Muinonen, Maija: Mustat paperit (Teos, 2013)

Pajari, Ilona; Jalonen, Jussi; Miettinen, Riikka & Kanerva, Kirsi: Suomalaisen kuoleman historia (Gaudeamus, 2019)

Salmela, Aki: Vanitas (Tammi, 2012)

Saresma, Tuija: Omaelämäkerran rajapinnoilla – kuolema ja kirjoitus (Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 62, 2007)

Sillanpää, F. E: Nuorena nukkunut (Otava, 1931)

More Like This


Kategoriat


Esseet

Avainsanat


1 Comment

Add a Comment

Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>