Essee: Sodan hiljaiset äänet

Suomalaiseen kirjallisuuskenttään on kuin varkain hivuttautunut aihe, joka tuntuu kiinnostavan yhä useampaa kirjailijaa: Lapin sota.

Sodat ovat aina kuuluneet niin maailman kuin suomalaisenkin kirjallisuuden aihevalikoimaan. Jo J. L. Runeberg kirjoitti 1800-luvun puolivälissä ilmestyneessä runoteoksessaan Vänrikki Stoolin tarinat Suomen sodasta ja 1920 Frans Emil Sillanpää puolestaan romaanissaan Hurskas kurjuus sisällissodasta. Näiden lisäksi Suomessa on ilmestynyt lukuisia muita sotaan sijoittuvia kaunokirjallisia teoksia. Perinteisesti Lapin sota ei ole ollut sota-aiheiden kärkipäässä. Tilanteeseen on kuitenkin tullut huomattava muutos 2000-luvulla.

Lapin sota käytiin 15. syyskuuta 1944 – 27. huhtikuuta 1945 Suomen ja Saksan välillä. Osana jatkosodan rauhanehtoja Suomi oli luvannut Neuvostoliitolle riisua aseista ja karkottaa maassaan vaikuttaneet saksalaissotilaat. Saksalaiset vetäytyivät Pohjois-Suomeen, jossa kotimaan sotilaat hyökkäsivät heitä vastaan Neuvostoliiton painostuksesta. 2000-luvulla ilmestyneen Lapin sotaa käsittelevän kirjallisuuden tapahtumat sijoittuvat sekä juuri sotaa edeltäneeseen aikaan, taisteluiden melskeeseen että välittömästi sotaa seuranneisiin hetkiin.

Esittelen 2000-luvulla julkaistua Lapin sotaan sijoittuvaa kirjallisuutta ja sen erityispiirteitä pureutumalla tarkemmin kolmeen teokseen: Katja Ketun Kätilö (WSOY, 2011), Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa (WSOY, 2020) sekä Rosa Liksomin Väylä (Like, 2021). Teosten tarkastelussa paljastuu, että 2000-luvulla Lapin sotaa käsittelevä kirjallisuus tuo uusia ääniä ja näkemyksiä sotaan sekä muovaa perinteistä viholliskuvaa.

Sota naisten ja lasten silmin

Tyypillistä Lapin sodan kertomuksille 2000-luvulla on, että päähenkilönä tai jopa kertojana on nainen tai lapsi. Liksomin romaani kertoo nuoresta tytöstä, joka luotsaa kotitilansa karjaa pakoon sodan jaloista. Hän toimii myös teoksen kertojana. Kaikki lukijalle välittyvä suodattuu lapsen näkökulman ja tämän kokemusmaailman läpi. Lapsen maailmaa hallitsevat lehmät, kotitalo, perhe ja kyläyhteisö. Kaikki niiden ulkopuolella oleva jää hyvin pienen, usein jopa olemattoman huomion kohteeksi. Näin sodasta tulee kerrotuksi vain se, mikä koskettaa juuri tyttöä ja hänen taivaltaan lehmien kanssa.

Karjaa siirretään Suomen puolelta Ruotsiin Lapin sodan alussa
Karjaa siirretään Suomen puolelta Ruotsiin Lapin sodan alussa: Kuva: Museovirasto / Historian kuvakokoelma

Myös Kinnusen romaanin keskiössä on vaellus. Siinä joukko naisia taivaltaa sodan päätyttyä norjalaisten vankileiriltä kotejaan kohti, halki Lapin. Sodasta ja sen jälkimainingeista muodostuu kuva sellaisena kuin naiset ne näkevät, omien henkilökohtaisten tuskiensa, pyrkimystensä ja toiveidensa värittäminä.

Ketun teos puolestaan seuraa nuorta kätilöä sodan kynnyksellä. Kerronta keskittyy kätilön ja saksalaissotilaan väliseen rakkaussuhteeseen, mikä määrittää koko romaanista välittyvää kuvaa Lapin sodasta. Kaikki tehdään ja koetaan rakkauden ehdoilla.

Kaikista kolmesta teoksesta keskiöön nousevat yksilön kokemukset ja selviämispyrkimykset. Miten yksilö selviää jokapäiväisestä elämästä sodan runtelemassa maailmassa? Miten elää mahdollisimman täyttä elämää, kun kaikki itselle tuttu romahtaa? Miten pelastaa itsensä ja rakkaansa? Missä omat rakkaat edes ovat? Millaisesta tulevaisuudesta on mahdollista enää haaveilla, ja uskaltaako mistään unelmoida? Naisten ja lasten näkökulmien ansiosta sodasta kertovaan kirjallisuuteen on tullut teemoja ja aiheita, jotka eivät ole siinä perinteisesti hallinneet.

Koska sotien aikana aktiivisiksi toimijoiksi mielletään lähinnä miehet – rivisotilaat, armeijan päällystö sekä poliittiset päättäjät – Liksomin, Ketun ja Kinnusen teokset ovat historiallista marginaalisuutta käsitteleviä romaaneja. Kirjallisuudentutkijoiden Mika Hallila ja Samuli Hägg mukaan historiallisen marginaalisuuden huomion kohteena on jokin tunnettu historiallinen tapahtuma, joka kuvataan yllättävästä ja ikään kuin sivustakatsojan näkökulmasta. Näin sotien kulisseissa toimivat naiset ja lapset nostetaan keskelle näyttämöä, aktiivisiksi toimijoiksi, vaatimaan nähdyksi tulemista.

Naisten ja lasten äänien nouseminen sota-aikaan sijoittuvan kirjallisuuden keskiöön korostaa näkemystä siitä, että ei ole olemassa ainoastaan yhtä objektiivista todellisuutta, vaan ihmisten kuva menneisyydestä ja sen tapahtumista riippuu näkökulmasta ja kertojasta. Kuva Lapin sodasta rikastuu, jolloin kirjallisuus toimii niin historiallisen maailman käsittelijänä kuin sen eräänlaisena muokkaajana. Kuten Henrik Skov Nielsen, James Phelan ja Richard Walsh sanovat: vaikka fiktiivistä teosta ei ole tarkoitettu pidettäväksi totena, se voi kuitenkin vaikuttaa käsityksiimme historian tapahtumista.

Samalla korostuu myös se, että sota koskettaa koko kansaa iästä tai sukupuolesta riippumatta. Sotakokemuksia ja niistä kertomista tutkineiden Seija Jalaginin ja Marianne Junilan mukaan käy äärimmäisen harvoin niin, etteikö sota koskettaisi jossain määrin jokaista ihmisryhmää. Sodan vaikutukset ja seuraukset voivat olla erilaisia, mutta kukaan ei kuitenkaan ole niiltä turvassa. Tätä myös Liksomin, Kinnusen ja Ketun romaanit havainnollistavat.

Tutun identiteetin menettäminen

Sota vaikuttaa ihmisiin kokonaisvaltaisesti muuttaen heitä perinpohjaisesti. Se pakottaa lapset ottamaan itselleen aikuisen roolin ja identiteetin. Liksomin romaanissa kertojatyttö joutuu yhdeksi aikuisista lehmälaumaa kuljettaessaan. Hänen on myös huolehdittava äidistään ja vauvasta, jonka tämä on synnyttänyt. Tyttö joutuukin omaksumaan roolin, jossa hän on jopa äitiään aikuisempi, vastuunkantaja.

Ketun romaanissa päähenkilö kutistuu ulkopuolisten ihmisten silmissä vain ammattinsa ja ulkonäkönsä edustajaksi. Naista kutsutaan silmiensä vuoksi Villisilmäksi tai Vikasilmäksi. Ainoastaan hänen rakastettunsa näkee ammatin ja ulkonäöllisten seikkojen taakse, millainen nainen on luonteeltaan.

Kolmesta teoksesta Kinnusen romaanissa on selkeimmin nähtävissä ihmisten ja heitä kurittavan sodan yhteisvaikutus keskeisten henkilöiden identiteetin muuttumiseen. Romaani havainnollistaa yhtä tyypillisimmistä identiteettileimoista, joka Lapin sodan kokeneisiin naisiin yhdistetään. Vaellusta tekevät naiset ovat saaneet saksalaisten sotamorsianten stigman. Samalla heidän yksilöllisyytensä on ryöstetty ja heidät on alistettu vain sukupuolensa edustajiksi, mistä kielivät päähenkilö Irenen mietteet: ”Irenestä tuntui kuin aiempi elämä hymyineen ja sattumuksineen olisi kadonnut, ja siirryttyään eron jälkeen Klausin majoitushuoneesta naisten parakkiin hän oli kadottanut nimensäkin ja sulautunut siihen joukkoon, johon viitattiin ylimalkaan naisina.”

Muuttunut viholliskuvasto

Perinteisesti sodassa ja sotakirjallisuudessa on hyvin selvä jako omien ja vihollisten välillä. Kuten Jalagin ja Junila sanovat, vihollinen on yleensä vieraalla kielellä puhuva kasvoton muukalainen, johon heijastellaan kielteisiä tunteita: katkeruutta, vihaa ja kostonhalua. Vihollinen on toinen, selvästi erillinen ”meistä”. Lapin sodan kohdalla ajatus vihollisesta ei kuitenkaan ollut täysin yksioikoinen, sillä entisistä aseveljistä ja joissain tapauksissa jopa ystävistä, saksalaisista, tuli hyvin nopeasti ja monelle yllättäen vastapuolen edustajia.

Saksalaisiin kohdistunut hämmentynyt suhtautuminen on myös esillä. Ketun romaanissa päähenkilö toteaa vihollisen identifioinnin vaikeudesta: ”Minäkin itken, vaikken vielä tiedä mitä. Itseänikö itken vai sitä, etten tiedä mille puolelle sotaa olen joutunut.”

Teoksissa saksalaisiin suhtaudutaan toistuvan neutraalisti tai ajoittain jopa ihailevasti. Heidän käytöstään kehutaan, heihin luodaan haaveilevia katseita ja liitetään suuria toiveita. Esimerkiksi Liksomin romaanissa nuori kertoja kuvaa kohtaamiaan saksalaisia: ”Sillankorvassa hääri muutama Veermahtin sotilas. Net annoit kohteliaasti meile tietä ja met ajoima pitkän letkan puusillale ja sen yli.” Teoksissa saksalaiset eivät siis nouse millään tavoin päävihollisiksi. Neuvostoliittolaisiinkaan ei kohdistu erityisen suuria antipatioita.

Kuten koko sota, myös viholliset nähdään ja määritetään pikemminkin oman, hyvin rajallisen elinpiirin kautta. Ne, ketkä vaarantavat totutun elinpiirin, henkilökohtaiset pyrkimykset tai valinnat, nähdään vihollisina, edustivat he mitä kansallisuutta tahansa. Esimerkiksi Ketun romaanissa vihollisina näyttäytyvät kaikki, jotka uhkaavat jollain tavoin päähenkilön ja hänen saksalaisrakastettunsa hetkellistä onnea.

Lapin sodassa Saksan armeijan hävittämän sillan jäännöksiä Kemijärvellä 17.8.1948.
Lapin sodassa Saksan armeijan hävittämän sillan jäännöksiä Kemijärvellä 17.8.1948. Kuva: Museovirasto (JOKA Journalistinen kuva-arkisto / Kaleva)

Kinnusen romaanissa vaellusta tekevien naisten vihollisiksi muodostuvat ennen kaikkea moralistit, jotka paheksuvat heidän valintojaan. Naiset leimataan kevytkenkäisiksi saksalaismorsiamiksi, eikä heitä hyväksytä takaisin suomalaisyhteiskuntaan. Moralistien vastavoimaksi naisista kehkeytyy tiivis, solidaarinen ryhmä. Jalaginin ja Junilan mukaan tällainen onkin tyypillistä sota-ajan käyttäytymistä. Pelolta, muutokselta ja epävarmuudelta puolustaudutaan hakemalla yhteisöllisyyttä yhteistä vihollista vastaan.

Miksi juuri Lapin sota?

Kysymykseen siitä, miksi juuri Lapin sota vaikuttaa kiinnostavan tällä hetkellä niin monia suomalaiskirjailijoita, ei ole yksiselitteistä vastausta. Yksi mahdollinen selitys saattaa kuitenkin piillä siinä, että muita Suomen käymiä sotia – etenkin talvi- ja jatkosotaa – ja niiden lieveilmiöitä on jo käsitelty varsin runsaasti. Varsinkin Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (WSOY, 1954) tuntee jokainen suomalainen. Lisäksi Karjalankannaksen elämästä ja sen murentumisesta sekä kannaksen evakoista on kirjoitettu lukuisia romaaneja. Muun muassa Laila Hirvisaari ja Enni Mustonen ovat tarttuneet aiheeseen.

Yleisemmällä tasolla innostus kirjoittaa Lapin sodasta kuvaa historiallisten romaanien suosiota. Kuten kirjallisuudentutkija Hanna Meretoja sanoo, viime vuosikymmeninä ilmestynyttä kirjallisuutta on leimannut historiabuumi. Varsinkin toinen maailmansota ja sen perintö ovat olleet ahkeran uudelleentulkinnan kohteena.

Lapin sotaan kohdistuva kiinnostus ei rajoitu ainoastaan 2000-luvun kaunokirjallisuuteen, vaan se on ulottunut myös muihin medioihin. Kaunokirjoista tehdään niin elokuva- kuin teatterisovituksia. Kinnusen romaanista on tekeillä suuren tuotannon elokuva, ja myös sen teatterioikeudet ovat käyneet kaupaksi. Ketun romaanin elokuva-adaptaatio puolestaan ilmestyi jo vuonna 2015 Antti J. Jokisen ohjaamana.

Perinteisesti sotanarratiiveja ovat hallinneet suuret, koko maailmaa koskettavat tragediat. Kertomukset ovat koskeneet valtakunnallisesti laajoja kokonaisuuksia, joihin yksilö ja ihminen hukkuvat. Näiden rinnalle on 2000-luvulla tullut sotaa kuvaavia tekstejä, joissa yksilö ja hänen kokemuksensa korostuvat. Lapin sotaa kuvaavat teokset ovat olleet malliesimerkkejä uudenlaisesta suhtautumisesta sotaan ja sotakirjallisuuteen.

 

Lähteet:

Hallila, Mika & Hägg, Samuli: “History and Historiography in Contemporary Finnish Novel” (Avain 4, 2007)

Kettu, Katja: Kätilö (WSOY, 2011)

Kinnunen, Tommi: Ei kertonut katuvansa (WSOY, 2020)

Jalagin, Seija & Junila, Marianne “Lukittu näky – sota lapsen kokemuksena” (Historiallinen aikakauskirja 2, 2006)

Liksom, Rosa: Väylä (Like, 2021)

Meretoja, Hanna: “Kirjallisuus historiantulkintana, mahdollisen taju ja Jonathan Littelin Hyväntahtoiset” (Avain 2, 2015)

Nielsen, Henrik Skov, Phelan, James & Walsh, Richard: “Ten Theses about Fictionality” (Narrative 23(1), 2015)

Rinta-Tassi, Minna: “Pitkään vaiettu Lapin sota kiinnostaa nyt elokuvantekijöitä ja kirjailijoita – sota oli muutakin kuin poltetun pohjoisen savuavat rauniot” (Yle 2.5.2021)

 

Lapin sotaa käsitteleviä romaaneja: 

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen 13 sinfoniaa

Minna Rytisalo: Lempi 

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Elsa Vuontisjärvi: Pimennetyt ikkunat

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Pekka Jaatinen: Viimeiseen patruunaan

More Like This


Kategoriat


Esseet

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>