Ihmistulvasta kuuluva ääni on enemmän kuin korvia huumaava. Se on kaipuun, odotuksen ja toivon kakofonia, jossa kuuluvat niin historian suurmiesten petokset kuin korruptiolla ja lahjonnalla kyllästetty nykyisyys. Äänivalli on fyysinen. Se iskee heti, kun astun Konkivonin torille. Koko tori on ääriään myöten täynnä ihmisiä, en näe eteeni, koska ihmiset tukkivat tieni. On käytännössä mahdoton päästä syvemmälle torin keskelle.
Ihmiset ovat huumaantuneita, hyppivät tuntemattomien kaulaan ja syleilevät heitä. Heittävät kukkia ilmaan ja huutavat niin, että korvani menevät lukkoon. Nainen vieressäni huutaa minulle tervehdyksen, jonka vain vaivoin kuulen. Ymmärrän, että nainen haluaa ojentaa minulle pelargoniakimpun heitettäväksi väenpaljouteen. Otan kimpun vastaan ja yritän elehtiä, ettei minulla ole yhtään rahaa. Nainen vain pyörittää päätään ja huutaa, ettei se maksa mitään. Hän on kukkakauppias eikä tarvitse vallankumouksen jälkeen enää omaisuuttaan.
Katselen kukan täyteläisen keltaista väriä. Pelargonioista on tullut vallankumouksen symboli sen jälkeen, kun eräs vastarintaliikkeen edustaja nosti kadulta löytämänsä kimpun ilmaan ja huusi: “Kuningas on kuollut!”
Ja vaikka hänet teloitettiin julmasti seivästämällä elävältä ja vaikka vastarintaliikkeen edustajia katosi päivä päivältä enemmän, kansa tiesi mitä tahtoi. Kansa tahtoi vapauden.
Ja tuota vapautta on tänään tultu juhlimaan.
Huudot kovenevat. Äänet aaltoilevat ihmisestä toiseen kuin fyysinen, konkreettinen viestikapula, joka heitetään seuraavalle. Äänistä ei voi enää erottaa yksittäisiä ihmisen ääniä vaan kaikki on samaa, kovaa pauhuntaa.
Tunkeudun syvemmälle ihmismassaan. Keskemmällä haisee hiki ja ilo, joka purkautuu ihmisten iholta. Kylkiluut ja olkapäät hiertyvät ihooni kiinni, kun survon itseäni eteenpäin. Joudun varomaan sekä seassa kulkevia lapsia että aikuisten ihmisten käsiä, jotka heiluvat ja huitovat niin, että olen saada osuman itsekin.
Keskellä ihmismassaa melu on niin sanoinkuvaamattoman suuri, että sen keskellä ei voi kuin elää ja huutaa mukana. Virta vie mennessään. Näen edempänä seisovan lavan. Ihmisten jännitys vavisuttaa koko ihmismassaa. Ei kulu kuin muutama minuutti, kun Malonkis nousee tuolle lavalle, ottaa vastaan raikuvat huudot ja aplodit, jotka eivät tunnu loppuvan koskaan. Hän hehkuu tyytyväisyyttään itseensä, koko vastarintaliikkeeseen ja kansaan, joka ottaa vastaan pelastajansa innoissaan.
Tungen itseni läpi massan, läpi huojuvien ihmisten ja maassa hiekkaa noukkivien lasten, ohi aaltojen ja ihmisten hien, kohti Malonkiksen isokokoista ruumista ja leveää hymyä. Pian, pian, aivan pian olen niin lähellä, että pystyn näkemään miehen kasvoilla valuvat hikipisarat. Hän on pukeutunut perinteiseen kansanasuun, vaikka me kaikki tiedämme, että tuo mies kuuluu – tai kuului – kaupungin ylhäisöön.
Tiedän sen, koska istuin viisi viimeistä vuotta ylhäisön neuvostossa miehen vierellä.
Kuuntelin, kuinka Malonkis lietsoi kansaa vihaan, kuinka hänet melkein tapettiin, kuinka hän nousi kuoleman porteilta ja julisti ylhäisön neuvostoon kyllästyneelle kansalle “Seuratkaa minua, olen pelastajanne”. Ja kansa kuunteli keskittyneenä, innostuneena, ensimmäistä kertaa tuntui, että joku kuunteli heitä, joku oikeasti ymmärsi.
Yksikään attentaatti eikä yksikään murhayritys kaatanut Malonkista. Miestä, jolla oli kansan tuki. Miestä, jota emme enää ylhäisön neuvoston kanssa voineet katsoa silmiin, tuo mies kuvotti ja kuvottaa minua, kuinka hän kehtaa, kuinka hän luulee että pystyy rikkomaan ikiaikaisen ylhäisön. Petturi, vasikka, takinkääntäjä. Pahempaakin, Malonkis ei ole enää mies vaan on alentunut alemmas kuin orjat.
Saan kansan vihasta lisää virtaa omaan vihaani. Oikeutan kansan vihalla, suunnattomalla energialla oman energiani. Kaikkien ylhäisön neuvoston jäsenten puolesta, hoen. Vaikka tämä olisi, ja tiedän että tämä on, viimeinen tekoni, minä teen sen. Minä teen sen vaikka minut ammuttaisiin tähän paikkaan, vaikka kaikki nämä ihmiset saisivat huvia ja nautintoa viimeisestä ponnistuksestani, minä teen sen.
Isäni sanoi aina, että minusta tulee jotain. Ja niin minusta tulee, minusta tulee marttyyri. Verisen taiston välttämätön uhri, ja olen jo hyväksynyt sen.
Lähestyn Malonkista hieman takavasemmalta. Kopeloin laukkuani ja puristan käteni tiukasti puukontuppeen kiinni. Vielä vähän, vielä muutama metri niin olen aivan miehen kenkien luona. Siitä olisi enää yksi hyppäys ja olisin hänen tasollaan. Kuvittelen, kuinka näkisin lavalta koko kansan, kuinka näkisin sen sekunnin ajan koko kaksisataatuhatpäisen ihmismassan, hetkellisen huokauksen, joka viiltäisi läpi massan.
Juuri, kun olen koskettamassa lavan tummaa puupintaa, jokin sisälläni valahtaa minusta läpi. Tunnen yhtä aikaa kuuman ja kylmän väristyksen, viiltävän kivun vasemmassa kyljessäni. En ehdi nähdä kuin mustahuppuisen miehen verisen käden ja puukon kärjestä tippuvan veren, ennen kuin lysähdän maahan.
En enää ole näkemässä, kuinka minut viedään lavan taakse. Kansan huudot eivät katkea hetkeksikään.
Teksti: Miska Karhu
