Kritiikki: Maria Jotunin näytelmän näyttämösovitus johdattaa radioteatterin kulisseihin

Vasikka
Petra Lähde (ohjaus & käsikirjoitus)
Teatteri Maneeri, 6.5.–27.5.2022 

 

”Raha-asiat. Raha-asioistahan tämä johtui.” 

Rahallako ei saa rakkautta, ihmettelevät Maria Jotunin huvinäytelmän henkilöhahmot. Kultainen vasikka (1918) kertoo sodanaikaisista osakekeinottelijoista ja köyhistä rakastavaisista, joiden onni tuntuu olevan kiinni rahasta – ainakin niin kauan kuin sitä ei ole.  

Jotunin näytelmään tarttuminen tänä päivänä on jo itsessään kunnioitettava päätös. Näytelmän kieli voi kuulostaa vanhahtavalta, mutta monet repliikeistä puhuvat kuin suoraan tästä päivästä, kun koronapandemia on vihdoin Suomessa hellittänyt ja Ukrainassa käydään sotaa.  

Sotatiloihin ja kriiseihin liittyy monenlaista keinottelua. Aina joku hyötyy toisen kärsimyksestä. Sama pätee myös koronakriisiin, jos vain muistellaan taannoisia maskikauppoja.  

Jotunin näytelmän keskiössä ovat rahan, rakkauden ja moraalin kysymykset, mutta harrastajateatteri Maneerin esityksessä teemat jäävät hissuksiin kummittelemaan taustalle.  

Esitys hyödyntää Jotunin näytelmää lähtökohtanaan luoda uusi esitys Vasikka. Jos Jotunin näytelmässä raha ja rakkaus asetetaan vastakkain kilpasille, Vasikassa pohditaan rahan ja uskollisuuden välistä kytköstä.  

Petra Lähteen oli alun perin tarkoitus toteuttaa Teatteri Maneerille ensimmäinen ääninäytelmätuotanto. Ajatus heräsi pandemia-aikana, kun muuta vaihtoehtoa ei olisi ollut.  

Kun teatterin ovet lopulta avautuivat säpistä idea hybridisoitui ja syntyi Vasikka, Jotunin näytelmään pohjautuva esitys, joka johdattaa katsojat radioteatterin kulisseihin. 

Eletään 1900-luvun puoliväliä. On radioteatterin ensi-ilta, jossa näyttelijöiden on tarkoitus esittää Jotunin näytelmä suorassa lähetyksessä. Kesken esityksen alkaa kuitenkin tapahtua, kun radioteatterin lämpiöstä löytyy murhatun näyttelijän ruumis.  

Poliisit kutsutaan paikalle, ja pian näyttelijät alkavat epäillä toisiaan. Jonkun paikalla olevista on oltava murhaaja. Radiolähetystä päätetään kuitenkin jatkaa, siitäkin huolimatta, että pian ruumiita alkaa ilmestyä lisää. 

Se, että esitys on suunniteltu alun perin kuunnelmaksi, näkyy etenkin siinä, että näyttelijät lukevat näytelmärepliikkinsä paperilta mikin ääressä.  

Ohjaajan kertomuksen mukaan kuunnelman kulissien kuvaamiseen tarvittiin potkua, jotta katsojien mielenkiinto säilyisi yllä. Niinpä mukaan sujautettiin murhamysteeri, joka tuo esitykseen niin film noirin kuin gangsterielokuvien vaikutteita – vaikkakin hyvin kepeällä otteella. 

Esitys etenee pitkälti Jotunin näytelmätekstiin tukeutuen; varsinainen toiminta jää lavalla vähäisempään rooliin.  

Jo yksin ajatus pelkän luennan seuraamisesta voi tuntua tuskaisen puuduttavalta, mutta paikoin näyttelijät, kuten Taina Malmikare ja Emilia Räsänen, yltävät lavalla sellaisiin äänenkäyttösuorituksiin, ettei tapahtumattomuudesta olekaan haittaa. Päinvastoin se tuntuu vain antavan tilaa uppoutua Jotunin nokkelaan dialogiin. 

Valitettavasti lukuisine näyttelijöineen esitys ei oikein istu pienen huoneteatterin lavalle, kun pääasiassa samaan aikaan näyttelijöistä äänessä on vain pari, sillä välin kun muut hilluvat taustalla tekemättä käytännössä mitään.  

Se merkittävämpi, juonta eteenpäin vievä osuus, joka taustalla tapahtuu ja johon katsojan tulisi kiinnittää huomiota, jää sivuun, kun läheltä katsoessa kokonaiskuvaa on vaikea seurata. Tässä olisi pitänyt huomioida tilan puitteet. Valitettavasti esityksestä paistaa läpi, ettei sitä ole rakennettu alun perin näyttämölle. 

Murhamysteerin sisällyttäminen esitykseen tuntuu aluksi päälleliimatulta ratkaisulta. Se ei vaikuta kiinnittyvän luontevasti Jotunin näytelmätekstiin, joka kuitenkin nousee enemmän esityksen keskiöön. Näiden kahden tarinalinjan välille olisikin kaivattu enemmän linkkejä.  

Esityksen tapahtumat saavat selityksensä vasta loppukohtauksessa. Päätös onnistuu onneksi sitomaan tapahtumat yhteen ja on siinä mielessä tyydyttävä, mutta kertomukseen jää sittenkin selittelyn makua, eikä selityskään kovin uskottavalta vaikuta. Tasapaino tarinajuonten välillä kärsii auttamatta. 

Esitys noudattaa ”näytelmä näytelmä sisällä” -tekniikkaa ja on siinä mielessä metafiktiivinen. Kuitenkin varsinainen esityksen luonnetta pohdiskeleva osuus jää valitettavan vähäiseksi, vaikka juuri siihen tarkoitukseen konsepti olisi ollut omiaan. 

Harrastajateatterin teema ”kokeellinen kevät” olisi tarjonnut puitteet uudenlaisille kokeiluille teatterin tiloissa. Vasikan idea ja lähtökohta herättävät kiinnostusta ja ajatuksia, mutta itse toteutus olisi kaivannut vielä hiomista. 

Työryhmä

Käsikirjoitus ja ohjaus: Petra Lähde
Tuotanto: Laura Rosten
Lavastus: Petra Lähde, Teropetteri Salminen, Juha Koskinen & Ikaros Ainasoja
Puvustus: Annastiina Pirttilä & työryhmä
Maskeeraus: Anne Teijula
Äänet ja valot: Ikaros Ainasoja
Tekniikan ajajat: Ana Rantala, Kristiina Lahdenvesi & Ikaros Ainasoja
Grafiikat ja valokuvaus: Ikaros Ainasoja
Rooleissa: Kauko Juvonen, Taina Malmikare, Emilia Räsänen, Jukka Lahdenvesi, Saara Pennanen, Jukka Tamminen, Maarit Juvonen, Panu Saarnivaara, Sean Hynes ja Kristiina Lahdenvesi

More Like This


Kategoriat


Kritiikit

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>