– Taskusi pullistelee. Mitä sinulla on siellä?
– Ei mitään suurempaa, sanoin.
– Jotakin siellä on, kyllä minä näen.
– Kuinka se on mahdollista? Siellä on vain yksi pahainen valokuva.
– Näytä.
Kaivoin käpristyneen kuvan verkkareideni taskusta ja asetin sen pöydälle.
– Kuka se on?
– Isäukkoni.
Isäni ajoi itsensä ja kolme vastaan tulleen auton ihmistä kuoliaaksi, kun olin 8-vuotias. Nousin
seisomaan ja mielessäni oli vain yksi asia: maustamaton rahka. Muutaman askeleen jälkeen
lahkeestani putosi toinen kuva.
– Mistä se putosi? Tai… En ehkä haluakaan tietää.
– Pidän tuota kuvaa sukassani. Tuntuu pitävän sen paikoillaan, kerroin.
– Ymmärrän. Tämän tyypin minä tunnistan. Se on varmasti siskosi. Tästäkin kuvasta on aikaa, mitä
hänelle kuuluu?
– Hän on edelleen Japanissa. Soittaa paikallisen kansallisoopperan orkesterissa viulua ja hoitaa
vapaa-ajallaan puutarhaa.
Hain rahkan ja lusikan. Korvaani alkoi kummasti kutittaa, joten aloin kaivaa sitä sormellani.
– Hourinko vai veditkö juuri valokuvan korvastasi?
– Ei se mikään tavallinen kuva ole, se on todella pieni, sanoin.
– No sitten. Lääkärithän sanovatkin, ettei pumpulipuikkoja tule käyttää korvan puhdistamiseen.
– Nämäkin henkilöt kuvassa sinä taidat tuntea.
– Nella ja Saga.
Vaimo ja lapsi. Lapsi, jonka huoltajuuden menetin kolme vuotta ja kymmenen kuukautta sitten.
Kaksi miestä tuli hakemaan keskustelukumppanini. Tuli kolmaskin. Hän sanoi, että pääsisin
maalaamaan. Hänen kanssaan menimme harrastushuoneeseen ja huomasin, että minulle oli ostettu
taas uudet öljyvärit.
Kiinnitin valokuvat sinitarralla kankaan yläpuolelle, maalaustelineen poikkipuuhun.
– Miksi sinä aina pidät noita kuviasi tuossa?
– Malliksi kuvaani varten, kerroin.
– Eikö siitä tulekaan omakuva, niin kuin olet sanonut?
– Tulee.
– Avaisit jo nuo maalit. Ostimme ne jo kuukausia sitten, vain sinua varten.
Teksti: Jukka Aulavuori
Kuva: Daian Gan / Pexels
