Essee: Surrealismin nauru, vapaus giljotiinin edessä

Surrealismi tuli Suomeen myöhään, eikä se ole koskaan saanut vankkaa sijaa kotimaisessa kirjallisuudessa. Erilaisia surrealismin piirteitä on kuitenkin näkyvillä 2000-luvun runoudessa.

Kirjallisuudentutkija Timo Kaitaron mukaan suomalainen surrealismi kulki vielä 1960-luvulla lapsenkengissään, kunnes muun muassa Kari Aronpuron Peltiset enkelit (Tammi, 1964) ja Väinö Kirstinän Luonnollinen tanssi (Tammi, 1965) ilmestyivät. Kaitaro kirjoittaa kirjassaan Runous, raivo, rakkaus johdatus surrealismiin (Gaudeamus, 2001) lyhyesti suomalaisesta surrealismista. Hän kertoo: ”Jos eteemme sattuu suomeksi kirjoitettu teksti, josta emme ymmärrä oikeastaan mitään, mutta joka tekee meihin vaikutuksen runollisuudellaan, voimme olla varmoja siitä, miltä suunnalta tuulee.”

Muuttaa maailma, muuttaa elämä

Sekä dadaismi että surrealismi syntyivät ensimmäisen maailmansodan järkyttävien kokemusten jälkeen. Ranskalainen runoilija André Breton ”löysi” surrealismin sairaalasta, jossa hän työskenteli neuropsykiatrisella osastolla. Siellä hän kiinnitti huomiota mielisairaiden kielellisten assosiaatioiden yllätykselliseen runollisuuteen.

Sekä psykoanalyytikko Sigmund Freud että kapitalistisen yhteiskunnan kriitikko ja vallankumousromantikko Karl Marx merkitsivät surrealismille tietoisuutta, sen kiinnittämistä todellisuuteen. Tietoisuus ei saanut kuitenkaan olla liian rationaalista, raskaan päivätajunnan uuvuttamaa.

Taide, etenkin runous ja kuvataide merkitsivät surrealisteille ihmisen sukeltamista unen, piilotajunnan, mielikuvituksen ja kielen äärirajoille, kauas alitajunnan syvyysmaailmaan. Surrealistit halusivat vapautua järjestä. Mielikuvituksen oli oltava kuin villi saari kaukaisella ulapalla, unen utopia, sen lihaksi tuleminen.

Bretonia mukaillen surrealismi on unen ja valveen taitekohta, hämärä aavistus, unen jälkikuva tai arkinen näyteikkuna, jossa rahapörssi on tekokrokotiilin hampaiden puristuksessa, niin ettei otteesta pääse irti. Bretonille surrealismi oli elämä, joka oli muutettava, tai elämä ja maailma yhdessä, universaali tietoisuus.

Suomessa surrealismi ei ollut elämäntapa

Suomeen surrealismi rantautui muiden modernien tyylisuuntien kanssa paljon muuta Eurooppaa jäljessä. Surrealismin myrskyisimmät aallot laimenivat muualla Euroopassa 1900-luvun alkuvuosikymmenien jälkeen. Suomessa Bretonin mielisairaalametodia käytti ensimmäistä kertaa 1960-luvulla kirjailijanuransa aloittanut Väinö Kirstinä.

Myös surrealismin klassikoita on käännetty suomeksi varsin myöhään. Esimerkiksi valikoima André Bretonin runoja Unen hiekkarannoilla ilmestyi Sammakolta vuonna 2020.

Suomessa surrealismi ei ole ollut elämäntapa ja -filosofia, kuten viime vuosisadan alun Ranskassa. Suomessa ei ollut kirjallista piiriä tai liikettä, joka harjoitteli hypnoottista kirjoitusta ympäri vuorokauden, ei kaduilla harhailua silmät sokkoina, ei unissakävelyä tuntemattomien kaupunkien kaduilla. Ei ollut elämästä juopuneiden taiteilijoiden hourailuja satunnaisten kielikuvien parissa, ei seuraleikkejä mielikuvituksen ja valveen rajoilla.

Suomessa surrealismista on tullut paikoin akateeminen taidesuunta tai taiteen tapa, pyrkimys kirjoittaa jäsentymättömästä maailmasta jotain pysyvää. Suomesta puuttui luova hulluus, itsensä naurunalaiseksi tekeminen. Täällä on näkynyt vain harmaan ladon tyhjyys, mykkyys ja kummitukset sen sisällä.

Suomessa proosarunosta on 2000-luvulla tullut yksi vallitseva runouden laji. Se mahdollistaa runon vapaan kokeellisuuden, spontaanisuuden ja käärmemäiset mutkat sivupoluille. Monet suomalaiset nykyrunoilijat käyttävät surrealismin keinoja teksteissään tai kirjoittavat surrealismin vapauttamina. Surrealismin perinnettä on kotimaisessa lyriikassa myös uudistettu. Myös virtuaalitodellisuus ja tekoäly ovat mahdollistaneet avantgarden uuden esiinmarssin.

Valaistu linnunrata

Rakel Liehu kirjoittaa kubistis-surrealistista runoutta, jossa näkyy avantgarden perinne. Markku Paasonen taas kamppailee mielen ja älyn monikerroksisen surrealismin äärirajoilla, todellisuuden ja mielikuvituksen symbioosissa. Satu Manninen tanssii  kielen samaanitanssia ja Aki Salmela kirjoittaa dadaistis-surrealistista nonsense-runoutta. Valitsin esseeseeni nämä neljä runoilijaa, jotka omaperäisellä kirjoitustyylillään poikkeavat runouden valtavirrasta, kukin tavallaan. Mukana on surrealismin assosiaatioita, alitajunnan leikkiä sekä unen ja valvetilan sekoittumista.

Rakel Liehun runoissa hehkuvat perhosen värit. Kieli on täynnä uudissanoja. Liehu kirjoittaa meille poikkeuksellisesti kubistis-surrealistisia runoja, joissa lauseet on hajotettu pitkin marginaalia ja sanat ovat neliöiden sisällä tai mosaiikkipaloina todellisuuden virrassa. Toisaalta hänen runonsa leikkivät kielen mahdollisuuksilla. Liehu on itsestään tietoinen pitkän linjan runoilija. Runojen taustalla kaikuu klassinen musiikki, ja hän hallitsee niin suomalaiset kuin antiikin myytit ja itämaisen mytologian.

Liehun kokeelliset runot alkavat kokoelmalla Kubisseja (WSOY, 1992). Hänen runoutensa on räjähtävää ilotulitusta, värikylläistä kuvallisuutta, mielen ja alitajunnan, hämärän ja päivänvalon kohtaamista:

“Minun alakuloni haluaa pukeutua intransitiiviverbeihin / ja lähteä eikä tietää minne / sillä tie ei ole minkään objekti kun se on yksin / mutta kun moni himoitsee sitä / se himoitsee yhtä monta, / yhtä monta kirkasta katsetta / sillä se on hyvinpimeätie / Ja täynnä himerryksen läähätystä / sillä ironiaa kuten itkuakaan ei missään olemisessa ole / ilman kaksoistähteänsä kärsimystä.”

Runo saa ajattelemaan ranskalaisen eksistentialistifilosofin Jean-Paul Sartren (1905–1980) ajatusta siitä, että ihminen on yksin paiskattu maailman mielettömyyden keskelle.

Tästä seuraa, että ihminen on itse vastuussa teoistaan ja valinnoistaan.

Runon voi nähdä kuitenkin myös toisin. Se palauttaa mieleeni kiinalaisen ajattelijan Laotsen, jonka mukaan kaikki palaavat takaisin aina samaan alkutilaan. Tietön tie on oppimattomuuden ja viisauden, tyhjyyden ja täyteyden muodostama synteesi, niin kuin syntymä ja kuolema, ikuinen lähtö ja paluu takaisin eräänlaiseen nollatilaan, tekemättömyyteen, pois kärsimyksestä kohti valaistumista.

Toisessa kokoelman runossa vuodet puolestaan vierivät vääjäämättä kohti alkutilaa, syntymää, unohdusta, kuolemaa. Uudissanat ja metaforat  synnyttävät tai tuhoavat toisensa: “Meren Bassonviritys Meren Jääkimppu Meren Valosyöjätär / Kaikkiallis uus.” Kaksi toisistaan irronnutta, katkennutta sanaa: hyvän ja pahan, pimeän ja valon dualismi.

Paluuta ei ole. Tulevaisuus on yhtä lailla arvoitus. Ja maailma on hullun ennustajan käsissä. Kohtalo, huomisen arvoitus. Ja runoilija, joka nukkuu, ei halua herätä. Idealismi syrjäyttää materialismin, abstrakti konkreettisen. Runoilija pitää puheen, kuoleman monologin, elämän mittaiset jälkisanat. Jäljelle jää outo julistus.

Runossa esiintyy taiteilijan valosta pimeyteen taipunut universumi. Ja runoilijan katoaminen atomin, tyhjyyden, elottomuuden sisään, syntymän ja kuoleman väliin:

”Nostradamus. Lumisarvinen, ohita minut / minä joka puhun petäjälle yhdeksän viikkoa/ minä olen ollut tulevassa / aina ja aina syntymäkitiini rasahdus / Tämä on mahdollisuus- / kosmologi-lyhistyneenä-tuolissaan / 10 potenssiin 43 / äänetön myrskykeskus Niin räjähtävän-lähellä alkuräjähdystä Punainen veri- / kieli joka ei hylkää / kaikkiallis uus Halki”.

Big Bang! Taivaallinen ilotulitus, sanojen ilotulitus, minän ja maailman ilotulitus. Tämän Liehu osaa, hyödyntää ja ammentaa kielensä ja kuvastonsa äärimmäisessä rikkaudessaan.

Liehun 1990-luvun kielelliset laboratoriot osoittavat, että hän uudisti suomalaista runon traditiota luoden sillan kubismin ja surrealismin välille. Vain yksi matka, mutta kaksi tietä: länsimainen ja itämainen. Kaiken kaikkiaan Liehun runoissa sanat tanssivat itsekseen itseään uhmaten ja koetellen todellisuutta, ilon ja surun, valon ja hämärän vuorovesissä. Hänen runoutensa poikkeuksellisuus tulee siitä, että hän on optimisti, toisin kuin moni muu suomalainen runoilija, joka liikkuu yön ja epätoivon syvissä vesissä.

Liehun tietoisuus ja ”liika” sivistyneisyys tuovat hänen sanoihinsa lisää syvyyttä kevyellä pensselillä maalattuna. Tässä se poikkeaa surrealismin perinteestä. Hänessä puhuu sivullinen, joka ihmettelee ja keksii uusia merkityksiä sanoihinsa, luo uudissanoja hehkuviin kielikuviin. Kieli on merkityksillä ladattua puhetta. Liehu on tässä mielessä Ezra Poundin (1885–1972) hengenheimolainen.

Kukkivat viemärit

Markku Paasosen runous on monikerroksista. Hän tuntee ja tietää runon tradition, mutta on myös sen uudistaja. Paasonen kuljettaa runoissaan merta, kaupunkeja, myyttejä, maanalaista maailmaa ja koneistoa, joka jauhaa ihmisen kappaleiksi tuntematta sääliä tai myötätuntoa. Paasonen kirjoittaa omanlaistaan surrealismia, absurdia surrealismia ja mustaa komiikkaa. Tässä mielessä hän on absurdeista pienistä tarinoistaan tunnetun venäläisen Daniil Harmsin (1905–1942) hengenheimolainen.

Voittokulku (Tammi, 2001) on Paasosen kolmas kokoelma ja ensimmäinen proosarunokokoelma. Edelliset teokset Aurinkopunos (WSOY, 1997) ja Verkko (WSOY, 1999) olivat vielä perinteessä kiinni, klassisen modernismin jatkumoa. Paasosen kuvasto on väkivaltaista, se ei säästele mitään eikä ketään, sillä luonto on armoton:

”Minä nostan talosta katon ja tökkään sormet ikkunoihin / ja seinän läpi työnnän nyrkin kerrokseen ja koputtelen muuria / ja pahvit revin seinistä  ja vuorivillat nyhdän lastulevyn alta / ja katkon johdot joissa sähkö jännittyy kahden navan välille / kuin syntymän ja kuoleman ja purkautuu hekumaan. / Minä herätän asukkaat ja heitän nurin heidän sänkynsä / ja avaan komerot joihin he ovat muuranneet rakkaudet ja sairaudet ja pimeässä lisääntyvät eläimet.”

Paasonen kirjoittaa runoa, jossa mennyt, tämä päivä ja tuleva limittyvät toistensa päälle kuin kolme toisistaan eronnutta polkua. Hänen maailmansa ei tunne myötätuntoa niitä kohtaan, jotka tuntevat olevansa voittajia. Pasosen myötätunto on marginaaliin unohtuneissa ja vajaavaisissa. Hänen maailmankuvansa on synkkä ja hänen runojensa äärellä herää kysymys siitä, mitä me osaamme tai voimme enää tehdä tämän loputtoman tuhon edessä. Kuin Samuel Beckettin (1906–1989) Onnelliset päivät –näytelmässä (1961), jossa on kaksi hiekassa puhuvaa päätä, jotka puhuvat toistensa ohi paahtavan autiomaan, lopunajan maailman edessä. Paasonen kuljettaa runoillaan kaupunkien viemäriverkostoihin, uimarantojen muovijätteiden keskelle, kaukaisille ja unohdetuille paratiisisaarille, joissa valaat ovat tukehtuneet muoviplasmoihin. Ekokatastrofi olisi tähän liian helppo ratkaisu. Kuoleman kolkko nauru ei.

Paasosen surrealismi on juuri siinä, että hän kirjoittaa pitkiä assosaatioketjuja yhdistellen toisiinsa lauseita, hengityksen katkoksia, juonesta poiketen, lauseiden pääteiltä sivuteille poiketen, metropolista periferiaan siirtyen ja toisin päin. Toivon, että Paasonen jatkaa runouden parissa, ominpäisessä absurdismissaan ja surrealismissaan.

Pimiössä liikkuvat ihmiset

Satu Mannisen runot iskevät suoraan alitajuntaan. Hänen esikoisteoksessaan Sateeseen unohdettu saari (Gummerus, 2007) päähenkilöinä on kuvitteellinen minä ja Virginia Woolf (1882–1941). Dialogi on punnittua puhetta, runojen maisema on tummasävyinen, mutta samaan aikaan herkkä.

Kaupunkicowboy (Gummerus, 2014) on mielestäni parasta Mannista. Siinä on draamaa, naurua, karnevalismia mukana. Runoissa on vauhdikas tempo, nopeat siirtymät kuin valokuvakameralla räpsäytetyt kuvat. Kaupunkicowboyssa ratsastetaan Hollywoodin keinotodellisuuden lavasteiden taakse. Fiktio ja fakta vaihtavat paikkaa, niin ettei lukija tiedä, missä runon minä puhuu tai kenen naamio hänellä on kasvoillaan. Väärinymmärrys on hyvän runoilijan tunnusmerkki. Merkillisellä tavalla kuvat ovat koomisia sekä lauseet nasevia ja ytimekkäitä, niin että niistä kasvaa ylös oikea ajatusten viidakko, monimerkityksellisyys  – jopa harhaan, ansaan johtaminen. Mitä on olla filmitähti, seksiä tihkuvan naisen stereotypia villin lännen machokulttuurin keskellä, nykyisyyden keskellä:

”Helteen perspektiiviharhainen kuvausryhmä, / aalloista kurkottavat kädet, / tärisevä aurinko, / keltainen aamu tequila sunrise. / Levitän aurinkorasvaa, sääret kuin automainos. / On oltava hiottu kivi, / valaistu flamingo punaisella matolla. / Vastassa lehdistön hyökyaalto, / kysymysten kalanhajuinen pikkuhousumeri, pitsinen vesiraja. / Väsymyksen neulanpistot, mustat aurinkolasit, / halu kadota limusiinin panssarilasien taakse, / piikkilangalla ympäröityyn palatsiin.”

Manninen on lunastanut paikkansa suomalaisen runouden yhtenä kärkihahmoista. Hänen kielensä on aistillista, mutta paikoin väkivaltaistakin, hurjimmillaan surrealistista, unenomaistakin vyörytystä, sanojen samaanitanssia. Mannisella on visuaalinen silmä tai todellisuuden naamioilta riisutut kasvot, jotka eivät peitä mitään vaan syöksyvät alastomina ja villeinä päin rannikkoa tai maata jota ei ole. Satu Manninen puhuu suurista asioista. Hän uskaltaa kohota runossaan korkeuksiin. Mutta onneksi runoista löytyy joskus suvaintokohtia, pysähdystaukoja, herkkiä ja koskettavia, vähäeleisiäkin tuokiokuvia.

Manninen kirjoittaa parhaiten kun hän puhuu suoraan, ihmistä kohti.

Ääni kuoleman ja naurun takaa

Aki Salmelan esikoisteos Sanomattomia lehtiä (Tammi, 2004) kohahdutti niin runouden asiantuntijoita kuin lukijakuntaa. Se sai osakseen laajaa huomiota, eikä ihme.

Salmela vyöryttää kuvia kuvien perään. Niissä on hurja tempo. Hänen runoudessaan puhuu dadaistis-surrealistinen nonsense-huumori. Pääkallot ovat Salmelan runoudessa toistuvia elämän raadollisuuden, fragmentaarisuuden ja kuoleman symboleita:

”Naurava lapsi sulkeutuu munankuoreen. / Muna sulkeutuu melonin sisään. / Meloni vierähtää lääkemurskaimeen. / Paikalle tulee luuranko, joka muuttuu radioksi.”

Syntymä ja kuolema, elämän absurdius ja nauru keskustelevat toistensa kanssa.

Salmelan runoissa mainitaan paljon historian henkilöitä. Tässä mielessä hän kirjoittaa osallistuvaa, kantaaottavaa runoutta. Runoissa puhuvat muun muassa runoilijat Diogenes (–323 eaa), Vladimir Majakovski (1893–1930) ja Pentti Saarikoski (1937–1983). Rivien väleistä voi lukea viittauksia myös surrealismin klassikoihin Kirstinään ja Bretoniin.

Leikitään kotia (Tammi, 2005) jatkaa Salmelan esikoisen hengessä. Teos on sävyltään yhä tumma mutta esikoista voimakkaampi, rajumpi ja yhteiskunnallisempikin. Kokoelmassa seikkailevat kellonajat niin kuin Federico García Lorcan (1898–1936) rönsyilevissä maaseutu- ja kaupunkirunoissa. Salmela kirjoittaa uhmakkaasti:

”Tietokonearmeija yllättää takapajuisen kylän. / Edistys on täällä. / Kaikki ovat onnellisia. / Kaikilla elämänalueilla. / Kaikilla mielenlaaduilla. / Puu haluaa uudet lehdet, / ja se saa ne! / Kultaiset lehdet. / Hienoa käsityötä. / Kettu tunkeutuu metsään. / Sotilaallinen luonto puhkeaa. / Ampiaislaivueet syöksyvät akvarellitaivaalta. / Kone käy / Oi suuri kone. / Suuret linjat piirtyvät. / Kuka vielä kehtaa epäillä jatkuvuutta?”

Tyhjyyden ympärillä –proosarunokokoelma on astetta synkempi. Siinä staattinen ja dynaaminen aika taistelevat keskenään. Staattisen maiseman räjäyttää dynaaminen maisema kuin hiljaisuus, joka peittyy äkkiä kuoleman huutoon. Tässä kokoelmassa Salmela kirjoittaa myös aforistisia lauseita.  Ne täydentävät kokoelmaa. Salmela kirjoittaa nyt kielikuvia harkiten.

Lopuksi

Surrealismi otti tavoitteekseen ihmisen täydellisen vapautumisen yhteiskunnasta. Se tähtäsi takaisin kesyttämättömään, primitiiviseen luontoon. Se ei kuitenkaan siinä onnistunut, kun kivinen realismi astui voimaan kaikkialla. Tämä realistinen sosialismi ja totalitaristinen fasismi tuhosi miljoonia ihmisiä maailmansotien helveteissä, infernaalisissa näyissä murskaten utopioita paremmasta maailmasta.

Tämä ylitodellisuus ei onnistunut vapauttamaan mielikuvitusta järjen rautaisista kahleista. Se kuitenkin yritti niin, pessimistisen maailman edessä. Surrealismi yritti antaa ihmiselle tilaa hengittää. Se loi näyteikkunoista aarniometsiä, viidakoista kaupunkeja, universaaleja rakkauden ja toivon kuvia.

Unohda kaikki. Tämä on surrealismin vapaus, nauru giljotiinin edessä!

Tapa oppi-isäsi ja ala elää!

 

Kirjallisuus:

Breton, André: Surrealismin manifesti (Taide,1996)
Bigsby, C. W.E.: Dada & Surrealism (1972)
Kaitaro, Timo: Runous, raivo, rakkaus johdatus surrealismiin (Gaudeamus, 2001)
Liehu, Rakel: Kubisseja (Wsoy,  1992)
Liehu, Rakel: Murehtimatta! Smaragdinen (Wsoy, 1993)
Liehu, Rakel: Skorpionin sydän (WSOY, 1997)
Liehu, Rake: Bul, bul (WSOY, 2007)
Paasonen, Markku: Aurinkopunos ( WSOY, 1997)
Paasonen, Markku: Verkko (WSOY, 1999)
Paasonen, Markku: Voittokulku (Tammi, 2001)
Paasonen, Markku: Tulevassa maailmassa (Teos, 2010)
Manninen, Satu: Sateeseen unohdettu saari (Gummerus, 2007)
Manninen, Satu: Kaupunkicowboy (Gummerus, 2014)
Motmot Elävien runoilijoiden vuosikirja 2006: Nauru
Manninen, Satu: Nollakatu nolla (Gummerus 2016)
Salmela, Aki Sanomattomia lehtiä  (Tammi, 2004)
Salmela, Aki: Leikitään kotia (Tammi, 2005)
Salmela, Aki: Tyhjyyden ympärillä (Tammi, 2008)

Teksti: Kimmo Koivisto
Kuva: Pexels

More Like This


Kategoriat


Esseet

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

Kategoriat