I
Istuimme Nissanissa ääneti. Katsoin sivupeilistä, miten Pipsa oli kääriytynyt täkkiin ja nojasi päätään ikkunaa vasten laitettuun tyynyyn. Lapset väsyivät nopeasti, nukahtivat matkalla kaupungin laidalta toiselle. Etupenkilläkin istui lapsi, tosin keski-ikäiseksi ehtinyt, ja roikotti katsettaan ei minkään värisessä maisemassa. Asfaltin väri kertautui liikerakennusten julkisivuissa, ihmisten kasvoissa ja joen lokakuisessa virtauksessa. Sillan yllä oli banneri, joka julisti pikkukaupungin olevan loputonta tapahtumista täynnä. Ajoimme sen ali ja olimme kaupunginosassa, jonka uumenissa odotti keltainen puutalo.
Talot oli rakennettu niin tiiviisti, että piti käyttää verhoja. Monien asuntojen ikkunoissa rehevät huonekasvit muodostivat tiiviin näköesteen kadulle päin ja jättivät huoneissa eletyn elämän salaisuudeksi. Minun salaisuuteni oli asumisjärjestely, josta ei, olin tarkistanut, Jyväskylän perhetutkimusseurakaan ollut tehnyt yhtään tutkimusta. Olisin tarvinnut tieteen neutraalin toteavaa kieltä lukiessa itseäni. Tiede ei tuomitse, vaan on kiinnostunut tilanteiden juurisyistä ja eletyistä todellisuuksista. Jos minua olisi haastateltu tutkimukseen, olisin sanonut, että äitien ja tyttärien suhteiden toksisuus oli sitä, että äidin rakkaus venyi auttamaan tytärtä tämän tuhotessa itsensä.
Ajoimme pihaan, jossa jäin katsomaan omenapuuta, jonka latvusto makasi toispuoleisena maassa. Omenat kypsyivät suoraan soralle. Tuhlausta, ajattelin. Samalla en voinut olla muistamatta vierineitä vuosia, jotka tiivistyivät yhteen huoneeseen. Siellä, missä olisi täytynyt olla vuosien kerrostamaa rikasta sedimenttiä, oli jotakin, joka oli ytimeen saakka samaa ainesta tai sitten tyhjä tila, jossa muisti yritti turhaan tiivistyä. Mitä on hukkaan heitetty elämä? Ajattelin äitiäni, jonka molemmat elämän miehet olivat juoneet itsensä hengiltä. Toksinen rakkaus nähdään haaskauksena ja ajatellaan, että vääränlaisista suhteista on pyristeltävä irti, jotta elämä voisi jatkua. Kuitenkin epäonninen rakkaus on tyhjää parempi. Elämäni oli yksi huone, johon aurinko paistoi vain aamulla ja lopun päivää varjo tarjosi suojan, joka tappoi kaiken kasvun.
Pipsa halusi jäädä autoon. Otin täkin ja tyynyn syliini ja kaivoin samalla hankalasti avaimen takkini taskusta. Takana tuleva äitini valitti, etten kantanut mitään autosta sisään. Menen avaamaan ovet, ennen kuin kannetaan tavarat sisään, vastasin väsyneenä. Asuntoon kolistellessani näin, miten pitkälle äiti oli päässyt huonekalujen koonnissa. Sohva odotti ryhdikkäänä ikkunan alla, työpöytä oli toisen katonlappeen alla. Toisen lappeen alla oli sänky, jonka minä olin koonnut. Tai no, oikeastaan siinä oli pitänyt vain kiertää jalat paikoilleen. Mietin Pipsaa alhaalla. En ollut pahoillani siitä, ettei tyttö halunnut nähdä asuntoa kalustettuna. En minäkään tiennyt, mihin olin tulossa.
Kannoimme IKEA-kassit sisään ja sitten äiti ja Pipsa jättivät minut laittamaan pikkutavarat paikoilleen. Vein siniraidallisen pyyhkeen kaappiin. Vaari oli aina saunan jälkeen kiertänyt sen lanteilleen ja istunut keittiön pöydän ääressä, antanut veden haihtua pois iholta. Rumat ruskeakuviolliset lautaset olivat niitä, joilta olin syönyt mummolassa. Äiti oli saattanut molemmat vanhempansa hautaan kuivin silmin, ja roska-auto oli käynyt tyhjentämässä mummolan. Jotakin oli otettu talteen, mutta ei koskaan käytetty. Nämä esineet siirtyivät nyt minun huostaani. Ne olivat 1970-lukulainen riitasointu harmaan, valkoisen ja miltei mustaksi maalatun puun rinnalla. Olin hankkinut vain mitäänsanomattoman värisiä kalusteita, koska ajattelin, että piti aloittaa varovaisesti.
Ensimmäinen oma koti. Olin murjottanut koko matkan tänne, mutta se ei ollut äidin hyvää tuulta pilannut. Sanat pihassa olivat vain tapa, jolla perheessämme leikattiin suoraan juhlallisuuksien läpi arjen harmauteen, sinne, missä kaikki on läpikotaisin tuttua. Ajattelin Helene Schjerfbeckiä ja hänen äitiään. Molemmat sairaita vuorollaan ja samaan aikaan, yhdessä, elämänsä jakaen. Kumpi asui kumman peräkammarissa? Kansakunnan kaapin päällä taidettiin elää toisin. Helene maalasi äitinsä, kirjoitti tälle kirjeitä. Kun minä asuin siinä yhdessä huoneessa, en ajatellut äitiä. Tuskin huomasin häntä, enkä oikeastaan voinutkaan, koska sen tekeminen olisi tehnyt minusta kodittoman. Olimme kaksi vanhenevaa naista, jotka olivat matkalla tyhjiin kuin lattialla pyörivä lankakerä, josta vedetään lankaa ompelukseen. Se meitä yhdisti, ei niinkään se, että toinen oli toisen joskus synnyttänyt tai se, että olimme kaikesta eri mieltä niin, että erimielisyydet yhtyivät kuin munankuoren kappaleet. Rakkauden sanominen ääneen oli turhaa, sillä sen kun tiesi itse, teki oikeita tekoja. Ja ne teot pysyivät, vaikka rutiini teki niistä vaikeasti selitettäviä ja läpitunkemattoman tunteettomia.
Lähetin viestin äidille, tiesin, että hän oli vielä hereillä. Jotakin vain kirjoitin, halusin puheyhteyden. Vastaus oli arkinen kuin isovarpaan kurkistelu sukasta, aukinainen sauma t-paidan kainalossa. Etäisyys oli rakennettava. Minun oli koettava asioita, joista en voisi kertoa äidille, vaikka olin niin vanha. Näin itseni palaamassa syyskuisena yönä töistä yksinäiseen huoneeseeni. Kävelin moottoritien ramppia viileässä 10 asteen yössä pitkähihaisen t-paitani väpättäessä avaran peltomaiseman viivasuorassa tuulessa. Olisin silloinkin tarvinnut äitiä sanomaan, että ota takki mukaan töihin, vaikka sinua ärsyttää kantaa sitä kädessä. Päivällä on vielä lämmin, mutta auringon laskettua tulee kylmä. Tullessani kotiin äiti nukkui makuuhuoneessaan ovi kiinni, ja minäkin vedin oman huoneeni oven kiinni ja kiipesin petaamattomaan sänkyyni. Hiljaisuudessa, tumman yön mustalla kanvaasilla ei liikkunut valoja eikä tuntunut sykäyksiä. Uni oli kaiken tarkoitus. Mutta unessa vietetyt vuodet kostautuivat, kun piti puhua kaikkien ymmärtämiä asioita.
Kun joskus kerroin bussia odotellessa vieruskumppanilleni, että asuin joskus vuosia Harjavallassa, sain kuulla, että sieltähän minäkin. Hiittenharjun uimahallissa käytiin lapsena joka viikonloppu uimassa. Saunottiin ja lopuksi käytiin kahvilasta ostamassa viiden markan irtokarkit ja Jaffa. Istuttiin niin kauan, että hiukset kuivuivat ja kotiin pyöräiltiin talvisen iltapäivän sinisessä valossa. Robin Hoodissa ja Marilynissä vietettiin iltaa. Joskus baarista mukaan lähtenyt mies ja nainen havahtuivat sänkypuuhissa siihen, että pihaan ajoi taksi, jossa oli miehen vaimo. Episodi päättyi naisten painiin pihamaalla, kylpytakin päälleen vetänyt keskustelukumppanini pääsi niskan päälle. Silmämustelmaa ei meidän piireissä tarvinnut hävetä, nainen nauroi.
Ensimmäisen aviomiehen kanssa mentiin naimisiin vanhassa kirkossa ja vastaanotto oli Hiittenharjun hotellilla. Miehen aiemmasta avioliitosta oleva lapsi oli kovaan ääneen pöydässä tivannut, mitä tämä kaikki maksaa. Mutta hyvin oli tultu toimeen siltikin uusperheessä. Tavallisissa keskusteluissa tuntui siltä, että minun olisi täytynyt valehdella. Minun tarinani oli sellaisen pudokkaan, jonka elämään edes päihteet, velat ja vauhdikkaat ihmissuhteet eivät tuoneet tarttumispintaa. En tuntenut ketään, en käynyt missään, en halunnut mitään. Ja se tiesi sitä, että jotakin jäi pysyvästi minussa kitukasvuiseksi.
Katulamppujen valo siivilöityi suljettujen sälekaihtimien läpi ja tuntui siltä, että olisin maannut kuun pinnalla. Ensimmäisenä yönä omassa asunnossani näin unta, jossa jotain ääntä kuului rappukäytävästä. Ääni kohosi vähitellen niin kovaksi, että ymmärsin sen tulevan asunnon sisältä. Seuraavassa hetkessä mustien hahmojen lapsilauma tuli seinän läpi kimppuuni. Siihen heräsin. Rauhoituttuani ajattelin, että unet kostavat vääryyksiä. Minun piti tottua siihen, että kokisin vuodet sillä tavoin kuin äitini oli ne kokenut. Hän ei puhuisi, mutta tasapainoa vaalivat suuremmat voimat keksisivät tapoja, joilla minut saataisiin näkemään tapahtunut toisen silmin.
II
Käytin pikakassaa, ja syy oli pikkumainen. En ollut saanut hakemaani kassamyyjän paikkaa, joten kieltäydyin asiakaspalvelusta ja kasasin horjuvaa tornia elintarvikkeista kassapäätteen toiselle puolelle. Ulos päästyäni menin pyörälleni, jonka äiti oli ostanut minulle puskaradiosta alle satasella, ja nostin kantamukseni koriin. Kaupungissa ei pidetty pyöräilijöistä. Ajaessa kuului torven töräytyksiä ja jos siirryit jalkakäytävälle, vanhukset sättivät.
Olin saanut roikkujan perääni. Auto roikkui takapyörässä kiinni. Se seurasi maamerkkinä toimivan, ruskeaklinkkerisen talon ohitse ja pysyi kannoillani, kun olin pysähtynyt liikennevaloihin. Otsani alkoi hikoilla paksun villapipon alla. Auto jatkoi varjostusta, moottori hurisi pilkallisesti. Lopulta en enää kestänyt. Seuraavassa risteyksessä koukkasin vasemmalle ja ajoin suojatien yli jalkakäytävälle. En tunnistanut autovirrasta seuraajaani, se saattoi olla kuka tahansa. En tiennyt, oliko tapahtunut mielipahan tai vainoharhan arvoinen. Kotiin oli niin lyhyt matka, kuinka lähellä kotia vihamieliset tuntemattomat voisivat iskeä, ajattelin. Kotikadulla? Pihassa?
En tiennyt, kuinka kauan seisoin siinä toinen jalka maassa, ennen kuin jatkoin matkaa. Jokin oli purkautumassa, ja tyhjä tila sisälläni oli kuin niissä mainoksissa, joissa animaatio näyttää sekaisin olevan vatsan ärtymyksen ja pulppuilun. Päässäni kuului kuin pesukoneen täyslinkouksen ääniä. Ajattelin kertomuksia, joissa jonkun ihmisen koettelemukset leviävät huhuna, ja tuntemattomat alkavat kostaa vääryyttä sokean oikeudenmukaisuuden voimaannuttamina.
Äidin täydellinen vaikeneminen, sitä olin tulkinnut vuosia ja uskotellut, että sen tulkinta on minun tehtäväni. Mutta koko ajan hän oli puhunut minulle pirullisesta lämmöstä, raskaasta vedestä ja piikkitikareista. Sillä tavalla, kun äidit puhuvat, koko olemuksellaan ja ruumiillaan. Minua koski katsoa tuota ruumista, sen ohentuneita hiuksia, arven muotoista ryppyä ylähuulessa, etukumaraan painunutta asentoa ja älykkäitä silmiä lasien takana. Voimat menivät itsenäisyyden säilyttämiseen rajan ollessa jatkuvasti auki pimeään maahan. Eikä se voinut olla näkymättä.
Katosin nilkkapituisen toppatakkini sisään ja tarkkailin hupun sisältä maailmaa. Nissan ei enää ajaisi paikalle ja veisi minua turvaan. Pakoauto oli selkävaivaisen eläkeläisnaisen, ja auto oli raskaan lumen ympäröimä ja peittämä. Jäljellä oli vastoinkäymisten maailma, jossa pärjäsi, kun muisti, että tuntemattoman vihaaminen oli sama kuin rakastaisi perhettään vähemmän. Viha kävi aina rakkauden avonaisten ovien tuolla puolen rosvoamassa.
Lähestyin kohtaa, jossa vanhasta kaupunkirakenteesta muistuttava rusehtava puutalo tuli jalkakäytävän päälle jättäen kulkuväylän hyvin kapeaksi. Vanha mies oli tulossa tuon kapean osion alkuun. Nousin pyörältäni odottaakseni, että mies pääsisi minun ohitseni. Jo kaukaa näin hänen huonotuulisuutensa nousevan, ja kohdalleni päästessään mies ärjäisi, että tämä ei ole mikään pyörätie.
Jokin minussa, joka oli jäänyt kytemään siitä asti, kun vaihdoin lapsuuden aikuisuuteen keltaisen talon pihalla, leimahti voimakkaasti. Sinä päivänä keltaisen puutalon pihalla ilmassa oli helpottuneisuutta. Olin vuollut äitiäni kuin lihakimpaletta. Olin paennut vastuuta sairauteen ja lopulta se oli ollut päättymätön houreinen satu, josta säpsähdin hereille, kun miehiä villinnyt verevä nainen olikin yhtäkkiä yksinäisyyttä kaipaava vanha nainen. Se ajatus kirkastui hetkessä, kun näin hehkuvassa kevään valossa äidin kädet, auringossa lähes valkoiset, auton ratilla. Tajusin, että niiden karheutta ei mikään voide enää pystyisi viemään pois. Ja hän oli muuttunut muutenkin, ajoi satoja kilometrejä ollakseen tunnin poissa tästä maailmasta. Siellä, minne hän meni, oli iloa katoavaisuudesta ja pettävä tunne yhteisöstä, joka pitäisi huolen ikääntyneestä ihmisestä, vaikka esikoistytär siihen ei pystyisikään.
Näin harmaan selän loittonevan luotani ja otin juoksuaskelia, tönäisin. Minua kääntyi katsomaan tuomari, ei tavallinen vanha ukko, jolla oli huono päivä. Tönäisin uudestaan. Suu aukeni ja sieltä kuului enkelien vihan kaltaista meteliä. Kirpputorin autopaikalla kiinnostuttiin. Revin takin rinnuksista niin, että mies horjui hervottomana edestakaisin. Sitten minut riuhtaistiin eroon miehestä niin napakasti, että itse horjahdin ja kaaduin takapuolelleni maahan.
Väkeä kokoontui paikalle. Kuulin lintujen sirkuttavan puutalon seinää vasten kasvavan syreenin oksilla. Kohta olisi kesä, ja entinen huoneeni olisi maalattu, tapiseerattu ja uudet huonekalut olisi kannettu sisään. Äiti olisi siivonnut huoneen ja rättiin olisi jäänyt joka paikasta samettimainen, paksu pölykerros. Olin ollut kaikkialla hänen elämässään kuin kello kahdentoista varjo, nenää polttavat kyyneleet, savu ja tomu, kun viimein saa päänsä veden yläpuolelle. Olin muuttanut pois viimeisellä hetkellä.
Äidin ajatukset kätkeytyivät tekoihin, ja teot kätkivät ne tarkemmin kuin muistinmenetys. Kaikista vuosista huolimatta minä olin lopulta se, joka sai puristettua itsestään sen, että rakastaa, ja jäi ilman vastakaikua. Ei vanhemman sitä tarvitse erikseen sanoa, sanoi äiti. En tiennyt, mihin uskoa. Unien lapsikostajat lähtivät liikkeelle.
Ne lähestyivät, taivas kutistui ylläni kurkottelevien hahmojen tullessa kiinni minuun. Selityksiä ei ollut. Yksinäinen huone oli kuin salainen soppi pyramidissa, jota haudanryöstäjät eivät koskaan löytäisi. He saattoivat vain eksyä käytävien sokkeloon ja löytää loppumattomasti ansoja. En kertoisi mitään, minulla oli puhdas omatunto, sillä rakastin omalla raukkamaisella tavallani kaikki ne vuodet. Poliisiauto jossakin kaukana aloitti verkkaisen matkansa. Kuinka pienestä ikkunasta näkisin kevään? Lintuparvi pyrähti lentoon syreenistä. Niiden parviäly toimi samoin kuin kaupungin, joka oli napannut minut. Olin syvällä toppatakin sisällä.
Minun oli ikävä Nissania.
Teksti: Kirsi Uusitalo
Kuva: Pixabay
