Ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta on viime vuosina ilmestynyt useita lapsille tarkoitettuja kirjoja. Millaista on lukea vaikeista aiheista kymmenvuotiaan lapsen kanssa? Millaisia keskusteluja aikuinen joutuu käymään näissä yhteisissä lukuhetkissä, ja millaisia tunteita tilanteisiin liittyy? Pohdin tässä esseessä sitä, miten käsitellä vanhempana sitä ristiriitaa, joka syntyy tarpeesta keskustella ja tietää enemmän luontokadosta ja halusta suojella lasta ilmastoa koskevilta huolilta.
”En halua, että ilmasto lämpenee”, sanoo lapseni, kun hänen isänsä on lukenut kolmantena iltana peräkkäin ääneen iltasaduksi Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun teosta Aika matka! Lotta, Kasper ja luontokadon arvoitus (Into, 2021).
”Aikuisten tehtävä on hoitaa asia kuntoon. Se ei ole lasten huoli”, kuulen lapsen isän vastauksen huoneen ovelta. Lapsi makaa sängyssä silmät auki.
”Mitä voin tehdä?” hän kysyy.
”Voit nukkua”, vastaan omaksi yllätyksekseni, toivotan hyvää yötä ja sammutan valot.
Ihmettelen tapaa, jolla päätän olla keskustelematta luontokadosta. Samalla hämmästyn tytön kysymyksessä kaikuvaa kykyä toimintaan, josta kumpuaa toivo. On ristiriitaista kertoa kymmenvuotiaalle ensin luontokadosta ja sitten sanoa, ettei tarvitse olla huolissaan. Mitä yhteiset lukuhetket lapsen kanssa tekevät tälle ristiriidalle?
Ympäristötunteiden tutkija Panu Pihkala kirjoittaa artikkelissaan ”Miksi ilmastonmuutoksesta on niin vaikea puhua?”, että luonnon tuhoihin ja ihmisten uhrauksiin keskittyminen voi lamauttaa aikuisen. Lapsen kanssa luontokatoa on kuitenkin käsiteltävä, koska aihe selvästi sekä kiinnostaa että huolestuttaa häntä.
Lukeminen on yksi niistä tavoista, joilla aikuinen ja lapsi voivat aloittaa keskustelun (aikuiselle) vaikeasta aiheesta. Pihkala pitää tärkeänä, että keskustelussa on traagisuuden lisäksi mukana toivoa. Hän kuvaa toivoa asenteeksi, ”joka säilyttää merkityksellisyyden myös silloin, kun varsinainen optimismi on vaikeaa”. Lapseni osaa tämän paremmin kuin minä.
Aika matka! on odottanut lukemista kirjahyllyssä ilmestymisestään lähtien, kun tyttö yhtäkkiä itse ehdottaa isälleen sitä yhteiseksi iltakirjaksi. Panen silloin merkille, että kirja sopii oheismateriaaliksi alakoulujen sarjakuva-aiheisille kerhotunneille, joita ohjaan. Kun Ahokoivu saa Suomen sarjakuvaseuran myöntämän Puupäähattu-tunnustuspalkinnon alkuvuodesta 2023, kirja alkaa kiinnostaa minua vielä enemmän.
Lisäksi haluan oppia puhumaan lapseni kanssa luontokadosta. Olen ennen kirjan lukemista liukunut vegaaniudesta takaisin sekaruokavalioon, ja tyttö on nähnyt sen. Hän taas on omaehtoisesti syönyt koulussa puoli vuotta kasvisruokaa, vaikka samaan aikaan kotona on noudatettu yhä enenevässä määrin sekaruokavaliota. Haluan puhua lapselle totta lihan tuotannosta ja oppia taas syömään itsekin vähemmän lihaa. Lapsen on ollut vaikea pitäytyä kasvisruokavaliossa ilman kotoa tulevaa tukea. Pyydän lapseltani lupaa kirjoittaa Aika matka! -kirjan lukuhetkistä esseen. Hän antaa minulle luvan tehdä niin.
Aika matka! on maantieteilijän ja sarjakuvataiteilijan yhteistyötä. Ertimon kirjoittamassa ja Ahokoivun piirtämässä tietokirjassa tarkastellaan luontokadon historiaa, laajoja linjoja ja yksityiskohtia. Kaksi lasta, Lotta ja Kasper, haluavat tietää luontokadosta. He esittävät kysymyksiä kimalaiselta näyttävälle Ilmastokeijulle ja Fossiilimenninkäiselle, jolla on ”hämäräperäinen menneisyys öljyteollisuuden lobbarina”. Keiju ja menninkäinen vastaavat Lotan ja Kasperin kysymyksiin. Koska tarjotut toimintaehdotukset ovat yhtä monenlaisia kuin lasten kysymyksetkin, kirja sopii itse asiassa aivan yhtä hyvin aikuisille kuin lapsille. Asioita ei yksinkertaisteta liikaa.
Aika matkassa! esitellään kahdeksan välttämätöntä suunnanmuutosta YK:n raportista vuodelta 2020. Kukin muutos kulkee teoksen läpi yhtenä sateenkaaren raitana. Teoksen kolmessa viimeisessä luvussa suunnanmuutokset avataan sekä yleisellä että paikallisella tasolla. Toiminta on päätöksiä ja valintoja. Kalastaja sanoo: ”Tutkimukset kertovat: alkuperäisasutus turvaa luontorikkautta. On tuhat syytä taata alkuperäiskansoille oikeus maihinsa ja elämäntapaansa.”
Kuvat ovat monivärisiä, ja tekstiä on kahden tyyppistä. Aikuisen ja lapsen yhteisessä lukuhetkessä kaksi tekstikokoa kutsuu lukemaan aukeamia niin, että aikuinen lukee pienellä tekstatun tietotekstin ja lapsi puhekuplat. Niissä teksti on isoilla kirjaimilla. Suunnanmuutoksia avaavissa loppuluvuissa toiminnan mahdollisuuksista kerrotaan nimenomaan puhekuplissa.
Lajikatoa on lapsille suunnatussa kirjallisuudessa käsitelty 1970-luvulta alkaen. Topo Taviomaan kirjoittamassa ja Camilla Mickwitzin kuvittamassa teoksessa Kapina Karhumaassa (Sanoma Osakeyhtiö, 1977) Pasi ja Minna -nimiset lapset auttavat telkkää, merikotkaa ja karhua aikuisten tuhottua näiden elinympäristöä. Sitä ennen luonnonsuojelun on nostanut lastenkirjan aiheeksi muun muassa itävaltalainen Luis Murschetz myyrän kotiniityn hävittämisestä kertovassa teoksessa Myyrä Multakoura (suom. Eila Kivikk’aho, Weilin+Göös, 1979, alkuteos 1972).
1980- ja 1990-luvuilla alkoi ilmestyä enenevässä määrin lapsille suunnattuja tietokirjoja kasveista ja eläimistä. Jacques Breuilin kirjoittama ja Jean Breuilin kuvittama teos Tomi ja Äiti Sininen pulassa (suom. Anne Kanerva, Kirjatoimi, 1995, alkuteos 1994) on yksi näistä. Jokaisella aukeamalla on pieni tietoruutu, joka alkaa sanoilla ”Tiesitkö että?”. Metsiä käsittelevällä aukeamalla kerrotaan, että metsä ”uusiutuu itsestään tai istuttamalla”. Samalla lukijaa varoitetaan tuhoamasta nuoria puuntaimia metsässä liikuttaessa.
Myös Ertimon ja Ahokoivun teoksessa on tietoa metsistä. Minun metsäni! -nimisen luvun äärellä tutustumme boreaaliseen metsään, lehtimetsään, sademetsään, talousmetsään ja plantaasiin. Metsien eroja käsittelevällä aukeamalla opimme luontokadosta paikoissa, jotka ovat täynnä puita.
Lapsi haluaa lukea ääneen boreaalisesta metsästä kertovan lorun ja toteuttaa sen jälkeen toisen nukahtamisrutiininsa. Lukuhetken jälkeen hänellä on nimittäin tapana pyytää minulta tai isältään laulua ja vastata siihen sitten omalla laulullaan. Laulut voivat olla omia tai muiden tekemiä. Näin hän on tehnyt jo ennen kuin oppi lukemaan. Tyttö kiipeää parvisänkyynsä ja ilmoittaa haluavansa laulaa.
Hän improvisoi valoisalla ja pehmeällä äänellään noin kahden minuutin pituisen kappaleen, jonka sanoituksessa hän kertaa juuri luetun, metsien luontokatoa käsittelevän luvun sisällön. Eräänlaisena kertosäkeenä hän toistaa laulussa Ilmastokeijun puhekuplasta lainaamaansa lausetta: ”Jokainen kolo on jonkun koti.”
Laulaessaan lapsi käsittelee tietoa tavalla, joka tuottaa sekä hänelle itselleen että minulle iloa. Ympäristöjärjestö Greenpeacen maajohtajan Touko Sipiläisen mukaan on olennaista miettiä, mistä saamme iloa. Hän sanoo, että meidän pitäisi kanavoida ihmisten toimintaa suuntaan, joka lisää iloa mutta ei kulutusta. Sipiläisen mukaan tarvitsemme huonojen uutisten vastapainoksi ajatuksen tulevaisuudesta, joka voisi olla jopa hieman iloisempi kuin tämä päivä.
Metsien luontokato tekee minut surullisen mietteliääksi, mutta laulun kuunteleminen herättää ihailua tyttöä kohtaan. Lauluhetki päättyy siihen, että kehun lasta ja hänen lauluaan. Lapsi kuuntelee tarkasti sanojani ja nukahtaa tyytyväisen oloisena.
Kansanmusiikin opettaja Leena Joutsenlahti on tutkinut lasten musiikki-improvisaatioita. Hän vertaa näitä itse keksittyjä kappaleita muistinvaraisten musiikkikulttuurien maailmassa syntyneeseen runolauluun. Lapset tekevät spontaania musiikkia omasta päästään tilanteissa, joissa aikuinen ei yritä opettaa heille jotain vaan joissa he voivat olla sitä, mitä jo osaavat. Vaikka Aika matka! -kirjan lukuhetkissä opimme molemmat uusia asioita luontokadosta, laulaessaan tyttö opettaa minua: kirja on tytön valitsema ja laulut hänen tekemiään.
Seuraavana iltana on vuorossa Maisemia ja biomassaa -niminen luku, joka saa meidät järkyttymään. Luvussa kerrotaan, että 60 prosenttia maapallolla elävistä nisäkkäistä on karjaa ja neljä prosenttia villejä nisäkkäitä. Ihmettelemme, miten se voi olla mahdollista ja kuinka tilanne on voinut mennä tällaiseksi. Tuijotamme karjan ja villien nisäkkäiden suhdetta havainnollistavaa kaaviokuvaa ja yritämme sisäistää sen kertoman tiedon. Voin kuvitella, että saadessaan näin järkyttävää tietoa lukija voi yrittää vähätellä sitä, jotta tiedon aiheuttama negatiivinen tunne helpottaisi, ilman että ihmisen itse tarvitsee tehdä jotain sellaista kuin esimerkiksi muuttaa omaa toimintaansa. Tunteena järkytys eroaa laulujen aiheuttamasta ilosta ja liikutuksesta. Emme vähättele emmekä kyseenalaista lukemaamme, mutta tieto saa meidät pysähtymään hetkeksi ja keskustelemaan lukemastamme. Kaavion välittämä tieto tuntuu todella epämiellyttävältä.
Lukiessamme Aika matka! -teosta eteenpäin tyttö säveltää laulut jo kivikaudella eläneestä sulawesinsiasta, jota uhkaa nyt elinympäristökato, dinosaurusten sukupuutosta ja siitä, millaisia asioita metsissä on. Sukupuuttoa käsittelevän laulun kohdalla hän kokeilee ensin, voiko tekstiä lukea laulaen, ja koettaa laulaa suoraan kirjan sivulla olevaa tietotekstiä. Tehtävä on vaikea, ja tyttö kertoo, ettei hän osaa lukea riittävän nopeasti, jotta melodian keksiminen samanaikaisesti onnistuisi. Hän laittaa kirjan sivuun ja laulaa sukupuutosta omin sanoin. Melodiasta ja sanoituksesta tuleekin heti vaihtelevampi ja luontevampi.
Kehuessani tytön laulukokeilua ja onnistunutta lopputulosta tajuan jotain olennaista luontokadosta, lukemisesta ja laulamisesta. Luetusta laulaminen on yksi avain huolen ja huolettomuuden tasapainoon. Se voi toimia välineenä ristiriitaisten tunteiden käsittelyyn. Kun lapsi tai aikuinen luottaa itseensä, huoli ei kasva liian suureksi. Kehuttu laulu auttaa elämään ilmastohuolen kanssa niin ettei se lamaannuta – vaan ilmenee toimintana. Laulu itsessään on jo toimintaa. Kun laulu saa aikaan iloa lapsessa ja aikuisessa, lapsi saa kokemuksen siitä, että hänen laulunsa vaikuttaa. Vanhempi pystyy jo keskustelemaan vaikeastakin aiheesta.
Seuraavaksi siirrymme lukuun nimeltä Sika 3: Teollisuus. Luku sisältää faktoja tanskalaisilta sikatiloilta. Nyt syntyy kappale teollisesta maataloudesta. Tyttö sisällyttää lauluunsa kirjan sivulta tarkasti mieleen painamansa ajatuksen: ”Tehomaatalous on suurin yksittäinen syy luontokadolle.” Hän lopettaa laulun näin: ”Jotkut haluaa lopettaa luontokadon, jotkut ei välitä. Jotkut ei välitä. Mutta mä välitän.”
Olemme hetki ennen laulun syntymistä keskustelleet meille mahdollisista vaikuttamiskeinoista: ruokavaliosta ja siitä, miten poliitikot voivat vaikuttaa asioihin yksilöä laajemmin tekemällä yksilöiden valintoja rajoittavia ja mahdollistavia päätöksiä. Tyttö on miettinyt ääneen, miksi hän ei halunnut jatkaa kasvissyöntiä ja voisiko hänestäkin tulla poliitikko. Hän toteaa keskustelun lopuksi, että osaa jo nyt säästää energiaa, koska käy vain kerran viikossa suihkussa. Kehun taas vuolaasti sekä laulua että lapsen kykyä säästää energiaa. Syvällä sisimmässäni mietin, voiko tanskalaista sikataloutta ja lapseni pesullakäyntejä edes verrata toisiinsa. Tunnen syyllisyyttä siitä, että lapsi joutuu rinnastamaan nämä eri mittaluokan asiat toisiinsa.
Kuultuani laulun tehomaataloudesta etsin tietoa lasten omasta ilmastoliikkeestä. Opin, että Luonto-Liiton jäsenenä lapsi voi osallistua retkille, leireille ja kampanjoihin ja että nämä ovat Luonto-Liiton luontoharrastus- ja ympäristökasvatustoimintaa. Lapsen luontoharrastus on siis ympäristökasvatukseen osallistumista. Lapselle iloa tuottava laulu saattaa kuitenkin olla jotain muutakin kuin pelkkää kasvatusta. Se voi olla lapsen oma tapa vaikuttaa huolestumatta liikaa.
Kun lopulta saamme kirjan luettua loppuun, lapsi laulaa sinisellä taivaalla liikkuvista yksisarvisen muotoisista pilvistä ja ruohosta, jota tuuli heiluttelee. Hän laulaa, miten mukavaa on nukahtaa ajatukseen sellaisesta maisemasta.
Teksti: Hanna Väätäinen
Lähteet:
Breuil, Jacques & Jean Breuil 1995. Tomi ja Äiti Sininen pulassa. Suom. Anne Kanerva. Tampere: Kirjatoimi. Ranskankielinen alkuteos Samy et Mamy Bleue, Editions Vie et Santé, 1994.
Joutsenlahti, Leena 2018. Omasta päästä. Improvisaation synty kansanmusiikkipedagogiikan keinoin. Helsinki: Taideyliopiston Sibelius-Akatemia.
Luonto-Liitto 2022. Luonnonharrastus ja ympäristökasvatus. Luontoharrastusryhmä.
https://luontoliitto.fi/toiminta/toimintaryhmat/luonnonharrastus-ja-ymparistokasvatus/ (luettu 12.2.2022).
Murschetz, Luis 1979. Myyrä Multakoura. Suom. Eila Kivikkaho. Helsinki: Weilin+Göös, 2. painos. Saksankielinen alkuteos Der Maulwurf Grabowski, Diogenes Verlag, 1972.
Pihkala , Panu. 2017. “Miksi ilmastonmuutoksesta on niin vaikea puhua? Monitieteellisiä näkökulmia.” Tieteessä tapahtuu 35 (1): 23-29.
Tamminen, Jari. 2022. Eturivin paikka tosielämän dystopialeffassa. Voima 9: 10-11.
