Marko A. Hautala
Algoth: Kapinallinen kynämies – A. Untolan merkillinen elämä
Warelia, 2021
Algoth Untola (1868–1918) oli yksi 1900-luvun alun suosituimmista ja samalla tuotteliaimmista kotimaisista kirjailijoista. Lukuisten pseudonyymien taakse kätkeytynyt kynäniekka ei kuitenkaan mieltänyt itseään kirjailijaksi vaan henkensä pitimiksi teoksia rustanneeksi kirjoittajatyöläiseksi. Samalla hän uudisti suomalaista proosakieltä vieden sitä Volter Kilven tavoin kohti modernismia.
Ilmiömäisestä muististaan tunnettu kansakoulunopettaja toimi kirjailijanuransa ohella toimittajana ja poliittisena agitaattorina – ensin Suomalaisessa puolueessa ja sitten sosiaalidemokraateissa. Näissä rooleissa hän niitti mainetta ja haali lukuisia vihamiehiä.
Ajan kirjallinen eliitti ei joitain poikkeuksia – kuten Kilpeä ja V. A. Koskenniemeä – lukuun ottamatta pitänyt Untolan tyylistä. Ylevyyttä kaivanneilla kirjallisilla voimahahmoilla oli hankaluuksia sulattaa karkeastikin kansasta ja kansalle kirjoittanutta taiteilijaa.
Untolan perintö on painunut hiukan unholaan. Asiaan lienevät vaikuttaneet ne seikat, että kirjailija oli punaisten puolella ja hänet ammuttiin sisällissodan päätyttyä ja että suomalaisessa historiankirjoituksessa vallitsi halu painaa asia villaisella vuosikymmenien ajan. Hän on Maiju Lassilan nimellä kirjoitettua Tulitikkuja lainaamassa -teosta (1910) lukuun ottamatta nykylukijoille mysteeri verrattuna esimerkiksi ajan toiseen suosittuun kirjailijaan, Eino Leinoon, joka oli yksi pisteliäimmistä Untolan sättijöistä.
Joitain elämäkertoja ja tutkimuksia kirjailijasta on tehty – kirjoittajina esimerkiksi Elsa Erho ja Eino Railo. Viime vuosina muun muassa Markku Eskelinen ja Juha Hurme ovat tahoillaan herätelleet uutta kiinnostusta taiteilijaa kohtaan. Suuri, tarkka elämäkerta on saanut odottaa tähän päivään asti.
Untolaan erikoistunut historiantutkija Marko A. Hautala yrittää korvata puutteen kertaheitolla. Algoth on 1200-sivuinen järkäle, jossa huipentuu 25 vuoden tutkimus. Se on laajin tähän mennessä kirjoitettu yhteenveto kirjailijan elämästä ja teoista ja pitää sisällään uutta tietoa. Samalla se pyrkii korjaamaan Untolasta vuosisadan mittaan liikkeelle laitettuja huhuja ja mielikuvia.
Yksi kriittisistä korjauksista liittyy kirjailijan nimeen. Alun perin Algoth Tietäväisenä tunnetun kirjailijan on perinteisesti väitetty vaihtaneen nimensä Algot Untolaksi. Sukunimen kohdalla tämä pitääkin paikkansa. Hautala kuitenkin osoittaa, että Untola allekirjoitti etunimensä aina Algothina. Kirjailija on siis ollut sellainen enigma, että edes hänen nimensä kirjoitusasusta ei ole ollut viime vuosiin asti konsensusta.
Hautalan teos on henkilöhistoria, ei kirjallisuusanalyysi. Untolan luomusten sisältöön ei puututa sen enempää kuin ne voivat antaa lisävalaistusta hänen elämästään. Erityisen huomion saa Irmari Rantamalan nimellä julkaistu esikoisteos Harhama (1909), joka on kirjailijan siihen astista elämää läpi käyvä avainromaani. Hautala korostaa teoksen fiktiivistä luonnetta mutta käyttää yksityiskohtia siitä vahvistuksena muista lähteistä löytämilleen huomioille.
Erityisesti Untolan elämän alkuvuodet ovat olleet mysteeri, vaikka esimerkiksi hänen perheensä vararikko ja siten ajautuminen yhteiskuntaluokassa alemmas ovat olleet hyvin tiedossa. Elämäkerrassa on vuosien mittaisia aukkoja, joiden aikana kirjailijan liikkeistä ei ole tietoa. Yli puolet kronologisesti etenevän teoksen sivumäärästä keskittyykin hänen viimeisiin, kirjallisesti ja poliittisesti aktiivisimpiin vuosiinsa.
Kirjan kokoa kasvattaa Hautalan tapa käsitellä Untolan lisäksi ihmisiä ja yhteiskuntaa hänen ympärillään. Teos sisältää esimerkiksi lyhyet selvitykset hänen kumppaninsa Olga Jasinskin (1871–1960) vaiheista ja Jasinskin jälkeläisistä aina tähän päivään asti. Jopa Untolaa teloitettavaksi vieneen laivan taustoista kerrotaan.
Kokonaisuus ei olekaan vain kuva Untolasta. Se esittää selkeän ja taustoittavan läpileikkauksen ajan kirjallisista ja poliittisista piireistä, mikä on aiheellista, sillä Untolan elämä kytkeytyy vahvasti itsenäisen Suomen alkuvaiheisiin. Henkilöitä ja nimiä kansan eri luokista vilisee teoksessa lukemattomia.
Hautalan näkemyksen mukaan Untola oli ehdoton periaatteen mies. Hän oli todellinen toisinajattelija: porvarillisessa Suomalaisessa puolueessa toimiessaan hän ymmärsi talonpoikia ja työläisiä, vaihdettuaan agitoimaan työväestön puolesta hän ei silti pitänyt itseään todellisena sosialistina.
Hänen ehdottomuutensa liittyi ennen kaikkea moraaliseen toimintaan. Hautala päättelee, että Untolalla oli vahva itsetunto ja selkeät näkemykset hyvästä ja pahasta. Tästä voidaan olla montaa mieltä, sillä Untolan taipumus tulistua herkästi, vähätellä itseään ja reagoida sarkastisen loukkaantuneesti kritiikkiin kertoo toista tarinaa.
Palkinnoista Untola kieltäytyi, vaikka kärsi kroonisesta rahapulasta, koska ei nähnyt kirjallisuuden kilpailuttamista mielekkäänä. Rutiköyhänä töitä anellessaan hän korosti, ettei halunnut viedä työtä joltain toiselta sitä enemmän tarvitsevalta. Kustantamoille hän lupasi korvata teosten myynnistä mahdollisesti koituvat tappiot. Tätä avomielisyyttä ja naiiviutta kustannustoimijat hyväksikäyttivät sumeilematta ja maksoivat Untolalle naurettavan pieniä palkkioita tuhansia myyneistä painoksista.
Toisaalta Untolan tuliset reaktiot ovat olleet 1900-luvun alun kulttuurikeskustelun valtavirtaa. Lukija saattaa hämmästyä teoksessa tiuhaan lainatun ajan julkisen – ja poliittisesti latautuneen – keskustelun aggressiivisuudesta. Untolan sukuelimet tuhoutuivat Jasinskin poltettua ne rikkihapolla. Poliittiset vastustajat käyttivät tietoa innolla hyväkseen ja kirjoittivat tapahtuneesta sanomalehtiin vuosien ajan. Kriitikot taas löivät kirjailijaa pelkästään tämän persoonan perusteella kuin vierasta sikaa. Nykypäivänä vastaavaa saastaa julkaisisivat lähinnä salanimet Twitterissä.
Myös ajan kriitikoiden ja valkoisella puolella olleiden kirjailijoiden yritykset pestä kätensä Untolan kuolemasta sen jälkeisinä vuosikymmeninä voivat huvittaa, jos lukija pitää mustasta huumorista.
Omat näkemyksensä Hautala pitää pääosin poissa tekstistä, joskin esimerkiksi hänen vastenmielisyytensä Jasinskin persoonaa kohtaan tulee esiin rivien välistä. Jotkut poliittiset avautumiset kuten Untolan ajan pienen eliitin vertaaminen nykyiseen EU-jäsenyyttä kannattavaan joukkoon tuntuvat vuorostaan ristiriitaisilta, sillä EU:hun kuulumista kannattaa suomalaisten enemmistö. Joskus Hautala taas arvailee Untolan tuntoja ja motivaatioita pohjalta, josta voisi perustellusti päästä toisenlaisiinkin johtopäätöksiin. Tämän tutkija myöntää teoksen jälkikirjoituksessa myös itse.
Suurimmaksi osaksi Hautala pitää kuitenkin spekulaatiot, omat mielipiteensä ja todistettavat tapahtumat irrallaan toisistaan. Kokonaisuutena elämäkerta on kaivattu lisä suomalaiseen kirjallisuushistoriaan ja todellinen suurtyö. Lukuun ottamatta aivan alun maalailevaa kuvausta se myös välttää ylenpalttisen tarinallistamisen sudenkuopat. Se on pakollista luettavaa kaikille kuvatusta aikakaudesta sekä Untolan persoonasta kiinnostuneille.
Teoksen valokuvapohjainen kuvitus on runsasta. Kuvaliitteitä on 64 sivua, ja ne auttavat entisestään kirjailijan elämän asettamisessa historialliseen kontekstiin.
Jotain kustannustoiminnan tilasta kertoo, että näin kiinnostava teos julkaistaan pieneltä Warelialta. Hautalan jälkisanojen perusteella ainuttakaan isompaa julkaisijaa ei aihe kiinnostanut. Suuremmalta kustantamolta ilmestyessään historiamme merkittävimpiin kuuluvan kirjailijan elämäkertaa rummutettaisiin todellisena tapauksena. Nyt se jää luultavasti marginaalin herkuksi.
Teksti: Mikko Lamberg
Kritiikki on julkaistu alun perin Lumoojan numerossa 3–4/2021.
