Aino-Kaisa Koistinen
Uhanalaiset ja silmälläpidettävät
Palladium Kirjat, 2021
Aino-Kaisa Koistisen runokokoelma Uhanalaiset ja silmälläpidettävät on ekologisesti tarkkanäköinen teos, joka ottaa polttopisteeseen ihmisen ja ympäröivän luonnon välisen vuorovaikutuksen: ihmisen luontosuhteen, mutta myös luonnon suhteen ihmiseen. Koistisen runoissa on useampia aktiivisia osapuolia. Puhuja – ihminen – ei ole passiivinen tarkkailija. Myös luonnon eri muotojen edustajilla, eläimillä ja kasveilla, sekä elottomalla luonnolla, kuten vedellä ja maalla, on kokoelman runoissa merkittävää toimijuutta. Runot pakottavat lukijan puhujan kenkiin, pohtimaan vastuutaan ympäristöstä ja suhtautumistaan toisiin, tunteviin olentoihin.
Kokoelman kansikuvana on Tiina Poutasen teos Kissan mieli, jossa ihmismäisen muodon saanut merenrannan kalliolla lukeva kissa katsoo lukijaa kysyvästi – kissa kulkeekin toistuvana motiivina kokoelman halki, puhujan matkassa. Ehkä voi myös ajatella, että puhujalla itsellään on kissan mieli ja hän tarkastelee maailmaa ympärillään kissaeläimen tarkkaavaisuudella. Teos on omistettu ”raskashelmaisille” ja jäin pohtimaan, mitä se voisi tarkoittaa. Lopulta päätin, että tulkinta riippuu tässäkin lukijasta ja ajattelen sen kuvastavan tapaa, jolla maa vetää puoleensa, painavaa fyysistä yhteyttä maahan ja luontoon.
Teos on jaettu neljään roomalaisin numeroin toisistaan erotettuun osaan. Halki kokoelman puhetilanne on pääosin luonnon helmassa, joko yksinään tai kahdestaan kissan kanssa. Ensimmäisessä osassa tutustutaan puhujaan, kissaan ja heidän välillään vallitsevaan suhteeseen. Toisen osan sävy on selvästi synkempi ja kuolema tai menetys on jollain tapaa läsnä useimmissa runoissa. Kolmannessa osassa käsitellään muutosta tai muodonmuutoksia: olomuodon muutoksia sekä luonnon ja ihmisen suhdetta erityisesti kulutuksen kautta – joka sekin on yksi transformaation muoto. Kokoelman viimeisessä osassa muutos ja kulutuksen tarkastelu ovat edelleen läsnä, mutta niiden oheen ilmestyy liike ja matkustaminen, ehkä jopa ajatus siitä, että jonkin määränpään ja armon voi saavuttaa. Mielestäni jako on perusteltu ja muodostaa tarinallisen kaaren. Ensin esitellään keskushahmot, sitten kohdataan vaikeuksia, pohditaan ratkaisuja ja päädytään lopulta jonkinlaiseen anteeksiannon tai ymmärryksen tilaan.
Koistisen runot ovat pääasiassa vapaamuotoisia, mutta mukaan mahtuu myös esimerkiksi listarunoja ja tietosanakirjan artikkelin muotoa imitoivia runoja. Sisällöltään runojen viesti on ympäristötietoinen, paikoin jopa saarnaava tai suorastaan paatoksellinen, mutta ehkä tämän ajan keskeisten kysymysten esiin nostaminen vaatii sitä, sekä kissan mieltä. Runot ottavat kantaa myös ihmisen ylimielisyyteen suhteessa kykyynsä vaikuttaa ympäristöönsä positiivisesti, kuten runossa: ”silittää kaiken paremmaksi, mutta / kosketukseni itsekäs / luonnonkatastrofi”.
Koistinen yhdistelee runoissaan sanoja odottamattomilla ja pirskahtelevilla tavoilla, kuten säkeistöissä ”olla fotosynteesi, sitoa valoa / kemialliseksi energiaksi, / muutoksia solutasolla / eikä temaattisia tokonaisuuksia” ja ”heikkona hetkenä heitän / sekajätteeseen viipaloidun / auringon”.
Toisaalta Koistinen leikittelee myös onomatopeettisesti, kuten säkeistössä: ”Tsip… tsip…tsip, tsip, tsip, tsi-tsi-tsi / tsitsitsitsivyyyrrrrrrrrr… / tjyyh tjyyh tjyyh-tjyyh-tjyyh”.
Jäin pohtimaan, onko teoksessa esiintyvä kissa välttämätön katalyytti ihmisen ja luonnon välissä – kotisohvalle kesytetty, mutta helposti luontoon karkaava? Vaatiiko ihmisen luontosuhteen ja sen ongelmakysymysten hahmottaminen tällaisen suodattimen? Ketkä lopulta ovat uhanalaisia ja ketkä silmälläpidettäviä, ja voiko suhde kääntyä ympäri?
Runot tuntuvat yhtäältä orgaanisilta ja toisaalta hiukan hajanaisilta. Säkeistöjä on ripoteltu sivuille ja tauotettu runsaalla tyhjällä tilalla. Siellä täällä teksti polveilee halki sivun, tai säkeitä ja irrallisia sanoja on ripoteltu herkkupaloiksi pitkin sivua, kun taas välillä teksti on tasattu oikeaan laitaan. On hankala sanoa, missä runot yhden osan sisällä alkavat ja missä päättyvät, vai vastaako yksi osa aina yhtä runokokonaisuutta, vaikka ajatus sen sisällä kulkee useaan suuntaan.
Muutamaan runoon on kirjattu otsikko, mutta tulisiko muuten tulkita, että yhdellä sivulla on aina yksi runo? Näin ei tässä kokoelmassa välttämättä ole. Koistinen haastaa lukijansa ja koettelee runon rajoja. Hän kutsuu keskittymään ja pohtimaan ajatusta ja tunnetta sanojen pinnan takana, ja antautumaan samalla orgaanisuuden vietäväksi. Herpaantuminen johtaa herkästi eksymiseen. Kun teoksen teemaa ajattelee, voikin kysyä: kuinka eksyksissä me ihmiset luontosuhteemme kanssa olemme?
Teksti: Teemu Korpijärvi
