Juhani lakaisee hiekkaa eteisen lattialta, sitten olohuoneesta. Istun rappusten yläpäässä, mutta hän ei tunnu huomaavan minua. Hiekan täytyy olla jäänyt varpaistani, kun kävelin kotiin. En löytänyt kenkiäni. Minulla on valkoinen mekko päälläni. Se ei ole kovin paksu, mutta en tunne kylmää.
Kurkistan rappujen kaiteen yli, kun Juhani menee viemään harjan ja rikkalapion keittiöön. Astelen varovasti raput alas ja istun olohuoneen sohvalle. Kuuntelen Juhanin rauhallista käyskentelyä asunnossa ja laitan silmät kiinni. Istun paikallani. Istun siinä, kunnes Juhani kulkee minuun katsomatta olohuoneen läpi rappuihin. Siellä hän seisahtaa hetkeksi ja kääntää päätään, mutta ei edelleenkään tunnu näkevän minua. Hän jatkaa matkaansa ylös. Kuulen vesihanan avautuvan, kuulen kuinka hän vetää vessan. San jälkeen on hiljaista. Hän on varmasti makuuhuoneessa. Istun sohvalla, vaikka kaikki valot on jo sammutettu. Istun siinä aamuun asti.
Aamulla havahdun yläkerrasta kuuluvaan kolinaan. Nousen ja kävelen vitriinille. Lasioven takana on kuva minusta ja Juhanista. Minulla on siinäkin valkoinen mekko päälläni. Katseeni on Juhanissa ja hänen katseensa minussa. Se oli lämmin päivä. Päivä, jona elin ja hengitin.
Juhani raahustaa tukka pystyssä keittiöön. Hän vilkaisee huokaisten eteisessä lojuvia pahvilaatikoita. Ai niin, siellähän ne ovat. Huomaan olevani edelleen varpaisillani. Isovarpaassa on mustelma. Laatikot ovat täynnä minun kenkiäni, ihan niin kuin niiden vieressä olevat jätesäkit ovat täynnä minun takkejani. Katsahdan olohuoneen ikkunasta ja huomaan, että ulkona sataa. Hetken mietittyäni kuljen Juhanin perässä avonaisesta keittiön ovesta sisään.
Kahvinkeitin pitää omaa ääntään muuten hiljaisessa huoneessa. Juhani istuu ruokapöydässä ja tukee päätään käsiinsä silmät suljettuina. Sitten hän ryhdistäytyy, kaataa itselleen kahvia ja avaa lehden. Sanomalehti kahisee Juhanin käsissä. Tiedän, että se on eilinen. Juhani ei koskaan hae päivän lehteä ennen kuin iltapäivällä. Huomaan, että pöydässä on vain yksi kahvikuppi. Ennen niitä oli kaksi, aina kun minä tulin keittiöön.
Juhani ei katso minuun, hän tuijottaa lehteä surullisin silmin. Askellan astiakaapin ovelle, joka on kahvinkeittimen yläpuolella. Mieleni tekisi kysyä, miksi pöydässä on vain yksi kahvikuppi, mutta en saa sanoja ulos. Olen väsynyt. Tosi väsynyt. Tuijotan kaapinovea ja yritän tarttua sen kahvaan, mutta en saa otetta, käteni haroo tyhjää. Kynteni raapivat kaapin ovea. Juhani hätkähtää ja kääntyy minua kohti. Hän tuijottaa jonnekin ohitseni näyttäen säikähtäneeltä.
Luovutan. Istun pöytään Juhania vastapäätä. Juhani kääntelee lehden sivuja, mutta huomaan, että hänen on vaikeaa keskittyä. Vihdoin hän nostaa päänsä minua kohti ja katsoo suoraan silmiini. Hän tarttuu pöydän yli velttoon käteeni.
– Jaana, sun täytyy pakata loput kamat. Johan se sovittiin.
En jaksa vastata. Ravistan käden pois.
– Kuulitko? Huomiseen mennessä. Saija muuttaa tänne torstaina.
Nappaan kahvikupin Juhanin edestä. Pitelen sitä kaksin käsin ja hörppään nopeasti kaksi isoa kulausta, vaikka kahvi on kuumaa. Sitten avaan suuni ja huudan.
Teksti: Maija Nyström
Kuva: Ronan Furuta (Unsplash)
