Nykyihminen on tottunut olemaan jatkuvasti kartalla ajasta. Elämä on tarkasti kellotettua ja kalenteroitua. Tiedämme, missä meidän pitää olla seuraavan viikon keskiviikkona kello 17.00 ja kuinka monta päivää meillä on aikaa saada valmiiksi Lumoojan artikkelit.
Jatkuvaa tietoisuutta ajasta voi pitää yhtenä modernin ihmisen keskeisistä piirteistä. Ennen tavallisilla ihmisillä ei ollut kelloja, eikä heidän tarvinnut huolehtia siitä, ehtivätkö he kokoukseen tai bussiin. Elämä kulki luonnon rytmissä, auringon nousu ja lasku kertoivat päivän pituuden ja vuodenaikojen vaihtelu sen, milloin oli aika kylvää ja puida. Kyläyhteisöissä naapurin ovelle saattoi koputtaa ilman, että oli etukäteen sopinut tapaamiselle tarkkaa kellonaikaa.
Nykyaikainen länsimainen aikakäsitys syntyi 1800-luvulla teollistumisen myötä. Tehtaassa kaikkien työntekijöiden tuli aloittaa työnsä samalla kellonlyömällä, ja tahtoessaan ehtiä junaan ei auttanut, jos asemalle saapui kun kulkuväline oli jo mennyt. Ajan voittamisesta ja hallinnasta tuli modernin kaupunkielämän symboli.
Lumoojan teema on tällä kertaa Aika/kone. Astu runoon! -palstalla sukelletaan 1900-luvun alun mielenmaisemaan, jossa eletään tulevaisuususkon huumaa. Irina Niinivaara analysoi Pelle Romantiquen Konerunoja (Enostone, 2021), joissa modernismin teknologiausko rinnastetaan myös seurauksiinsa nykyaikana.
Vuonna 1884 maailma jaoteltiin aikavyöhykkeisiin. Yhdessä sovittu aika pitää huolen siitä, että elämme kaikki samassa todellisuudessa ja toimimme sovittuun tahtiin. Valokuvien ansiosta pystymme hallitsemaan mennyttä pysäyttämällä sitä tallennettuihin hetkiin. Tietoliikenne ja älypuhelimet taas mahdollistavat sen, että voimme olla samaan aikaan täällä ja jossain muualla. Isoisovanhempiemme voisi olla vaikea ymmärtää, miten käymme reaaliaikaista videopuhelua ihmisen kanssa, joka asuu toisella puolella maapalloa.
Olemme tottuneet tietynlaiseen tapaan ymmärtää aika. Meille aika näyttäytyy usein tunteina, minuutteina ja sekunteina. Tässä lehdessä Elina Lehtonen esittelee toisenlaisen mittakaavan ajan hahmottamiseen. Hän kirjoittaa miljoonia vuosia käsittävästä geologisesta ajasta ja sen esiintymisestä suomalaisessa nykykaunokirjallisuudessa.
Moni on varmasti joskus toivonut voivansa matkustaa ajassa. Lapsesta asti kulttuuri ja kirjallisuus syöttävät meille tarinoita aikakoneesta, jolla voidaan kiitää vuosisatojen taakse tai kauas tulevaisuuteen. Kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat tosielämän aikakoneita. Vuosisatoja vanha teos vie oman aikansa elämään ja maailmankuvaan. Historiallisen romaanin kirjoittaminen taas on aikamatka kirjoittajalle, joka pääsee koluamaan arkistoja ja uppoamaan tutkimuskohteeseensa. Tämän on huomannut myös Niina Nybacka-Salmela, joka kertoo esseessään 1920-luvulle sijoittuvan romaaninsa taustatyöstä.
Aika liittyy erottamattomasti myös tekstin rakentamiseen. Erityisesti proosan kirjoittaminen on aina ajan järjestelyä. Jokainen kirjoittaja joutuu miettimään, missä järjestyksessä tapahtumat kertoo ja kuinka käsittelee tekstissään aikaa. Selja Ahava ja Emma Puikkonen kertovat haastattelussa romaanin rakenteen suhteesta aikaan ja maailmankuvaan.
Teknologia, koneet ja keksinnöt herättävät kuvittelemaan, minkälaiseen tulevaisuuteen ne voivat johtaa. Viime aikoina keskustelut ovat koskeneet tekoälyä ja sen vaikutuksia kirjallisuuteen. Liisa Määtän artikkelissa paneudutaan digitaaliseen kirjallisuuteen ja sen mahdollisuuksiin. Miten digitaalista teknologiaa voi hyödyntää kirjoittamisessa ja mitä uusia mahdollisuuksia se tuo?
Vaikka koneet ovat meille nykyään arkipäivää, ajan hallitseminen on suurelta osin illuusiota. Aika kuluu riippumatta siitä, olemmeko siitä tietoisia ja laskemmeko sitä, kuvailemmeko sitä kirjoittamalla tai järjestämmekö sitä tarinoiksi. Miksi aika pakenee? Miksi emme saa sitä kiinni? Pohjimmiltaan aika on edelleen yhtä käsittämätön mysteeri kuin vuosituhansia sitten. Siksi se lienee yksi kirjallisuuden ehtymättömimmistä aiheista. Tässä lehdessä aikaa käsittelevät kaunokirjallisessa muodossa Tero Korkeaniemi, Anniina Louhivuori ja Riika Helle-Kotka.
Lumooja toivottaa lukijoilleen syksyä, jossa aikaa on riittämiin ja koneet toimivat!
Teksti: Rosa Aphalo & Liisa Määttä
