Skenografiksi eli lavastajaksi Teatterikorkeakoulussa opiskelevan Aino Kontisen lopputyöesitys Huone on tilaruno, jossa runous ja tila kietoutuvat tiukasti yhteen. Huone saa ensi-iltansa keskiviikkona 29.11. ja sitä esitetään Taideyliopistossa kuuden näytöksen verran.
Perinteisessä näytelmässä teksti mahdollistaa ja laittaa liikkeelle näyttämöllä tapahtuvat asiat, mutta samalla ikään kuin väistyy niiden tieltä. Aino Kontisen tilarunossa runous on yhtä tärkeä kuin esityksen muut elementit: valot ja äänet.
Kontinen haluaa esityksellään yhdistää runouden ja kokonaisvaltaisen tilasuunnittelun. Tätä havainnollistaa myös termi tilaruno. Hän lausuu kirjoittamiaan runoja pelkistetyn tyhjällä lavalla. Esityksessä ei ole muita esiintyjiä. Näin teksti saa enemmän ilmaa ja siitä tulee tilaa luova elementti.
Huonetta tekee nelihenkinen työryhmä, jota Kontinen luotsaa. Työryhmään kuuluvat pukusuunnittelija Hilla Ruuska, valosuunnittelija Lyydia Johansson ja äänisuunnittelija Laura Palanne.
Runous näkymättömänä lavasteena
Kontinen hyödyntää tilarunossaan näkymättömän lavastuksen ajatusta. Näkymättömän lavastuksen ajatusta on kehittänyt Kontisen lehtori, skenografi Elina Lifländer. Siinä lavastuksen konkreettiset materiaaliset ratkaisut on karsittu minimiin ja tilallista kokemusta luodaan keskittymällä aineettomiin ja tapahtumallisiin asioihin. Tällöin lavastusta luoviksi tekijöiksi nousevat esimerkiksi tilan käyttö ja äänet. Huoneessa teksti toimii aineettomana lavastuksen osana.
Huone-tilarunossa kaikki materiaaliset lavasteet on mietitty tarkkaan. Mustassa studiossa on ainoastaan Teatterikorkeakoulun vanhoista valkoisista puutuoleista koostuva katsomo.
Kontinen haluaa minimalistisella lavastuksella heijastella myös runouden logiikkaa. Kumpikin toimii samalla tavoin: ne ovat tarkkaan harkittuja ja moniin eri suuntiin avautuvia. Tämä on Kontisen näkemys runollisesta tilasta.
Vanhat tuolit korostavat myös historiallista ketjua, johon Huone-esitys liittyy. Kontinen kuvittelee tuolien lojuneen Teatterikorkeakoulun varastossa pitkään ja osallistuneen useisiin eri produktioihin. Koska tuolit ovat perinteinen huoneen sisustuselementti, lavastus alleviivaa lisäksi esityksen nimeä.
Esityksessä ja sen lavasteratkaisussa keskiöön nousee myös se, miten tekstiä otetaan vastaan. Kontinen toivoo katsomon muodon mahdollistavan katsojalle erilaisia tilallisia kokemuksia sisällä, ulkona ja välissä olemisesta. Hän pyrkii siihen, että esityksen runous kuljettaa katsojan maailmaan, jonka aukeamisen tila mahdollistaa.
Runot keskittyvät kehollisuuteen ja toiseuteen
Esityksessä kuultavat runot tarkastelevat kehollisuuden kokemusta sekä kehon ja tilan välisyyttä. Kontisen huomio kohdistuu ajatusmaailmoihin, jotka vaikuttavat siihen, miten ihminen toimii tilassa ja kokee itsensä siellä.
Kontinen ei juuri liiku lausuessaan runoja. Vaikka esitys ei käsittele ruumiillisuutta liikkeen avulla, pienet liikkeet piirtävät esiin kehon, puvun ja tilan suhteita.
Runoissa tila- ja kehokokemukset nousevat toiseudesta. Kontista kiinnostaa, miten sekä ihminen että luonto ovat lopulta samaa ainetta. Ihmisen elinkaari on kuitenkin häviävän lyhyt verrattuna ympäröivän luonnon elinkaareen. Hän näkee, että kaaren lyhyys vieraannuttaa ihmistä ympäristöstään ja luo toiseuden kokemuksen hänen kehossaan.
Kontinen samastaa Huoneen runoissa ihmistä ympäröivään tilaan, luontoon ja puihin. Samastaminen kuvaa hänen mukaansa ihmisen toiseutta muiden ihmisten joukossa. Samalla puihin samaistuva ihminen näkee puut myös puina, eli tajuaa, ettei ole samaa lajia niiden kanssa. Tämä jättää ihmisen omaan toiseuteensa luonnon ja muiden ihmisten välille.
Toisena muiden ihmisten joukossa olemiseen liittyvät myös kokemukset biseksuaalina naisena olemisesta. Myös siihen liittyy välille jäämisen kokemuksia ja tilakokemuksia, joita Huoneen runot tarkastelevat.
Tilakokemukset ja toiseuden tunteet pakenevat Kontisen mukaan sanallistamista. Hän näkeekin runon ja tilan olevan hedelmällisiä välineitä käsitellä kehollisuuden ja toiseuden teemoja.
Ajatus tilarunosta muotoutui vähitellen
Runous ei ole Kontiselle uusi tekemisen muoto. Hän on tehnyt lavarunoutta jo vuosia ja on kirjoittanut runoja myös koko opintojensa ajan. Viime keväänä Kontinen osallistui Amos Rex -museon Generation 2023 -näyttelyyn kahdella runoutta hyödyntävällä teoksella, Luo-nimisellä runoesityksellä ja videotyöllä Rakkaalleni. Kummassakin hän teki yhteistyötä äänisuunnittelija Kira Siuruaisen kanssa.
Kontinen oli jo pitkään pyöritellyt ajatusta tilarunosta. Häntä on kiinnostanut etenkin tilakokemus, jota hän on aikaisemmin käsitellyt sekä valokuvilla että runoilla. Lavastustaiteessa hän kokee voivansa yhdistää visuaalisuuden ja kirjoittamisen.
Kontinen lähti opinnäytetyössään liikkeelle runouden tekemisestä ja lausumisesta. Hän kokosi viime keväänä työryhmän ja alkoi suunnitella esitystä. Hänellä oli selkeä näkemys siitä, että haluaa tehdä esityksen, joka tutkii tilan ja tekstin yhdistämistä.
Kontinen ryhtyi kirjoittamaan runoja. Huoneen runot perustuvat Kontisen tekemiin havaintoihin. Hän tarkkaili ympärillään tapahtuvaa ja kirjoitti havaintojaan ylös. Tyyliään hän kuvaa dokumentaariseksi ja naurahtaa keräävänsä aineistoa jatkuvasti.
Sitä mukaa, kun Kontinen sai runoja valmiiksi, hän antoi ne työryhmälle, joka alkoi työstää omia osa-alueitaan. Työryhmä pohti esimerkiksi, mitä tarkoittaa runollinen ääni tai runollinen valo. Lopullisesti tekstit tulivat valmiiksi marraskuussa, jolloin myös esityksen harjoitukset alkoivat.
Kontisen mukaan tilarunon termi haki pitkään muotoaan, eikä hän ole edelleenkään täysin varma termistä. Työryhmä mietti, mikä sana sopisi kuvaamaan esitystä ja päätyi lopulta tilarunoon.
Nyt esitykset ovat käsillä ja Kontista jännittää. Samalla hän on kuitenkin myös iloinen ja itsevarma päästessään näyttämään esityksen, jota on työstänyt. Kontinen valmistuu taiteen maisteriksi keväällä. Hänellä on katse on jo tulevassa. Hän on alkanut miettiä, miten tilarunoutta voisi jatkaa ja syventää.
Huone-esitys Teatterikorkeakoulun Kookos-rakennuksessa 29.11.2023-5.12.2023.
Teksti: Liisa Määttä
