Artikkeli: VAFT tarjoilee neljän päivän ajan kiinnostavaa videotaidetta

Video Art Festival Turku on vuodesta 2016 asti järjestetty videotaidetapahtuma. Festivaalin taustalla on Ääriö ry, joka on Turussa toimiva videotaiteen asiantuntijataho. VAFT on Ääriön toiminnan näkyvin ilmenemismuoto.

Tänä vuonna VAFT tuo esiin 35 taiteilijan teoksia eri puolilta maailmaa: Suomesta Pakistaniin, Etelä-Koreasta Irlantiin. Elokuvia esitetään 5.–8. marraskuuta ympäri kaupunkia, muun muassa Kino Dianassa, Turun pääkirjastossa ja Turun kaupunginteatterin taideseinällä. Festivaali on kävijöilleen ilmainen.

Ohjelmistoon kuuluvat esimerkiksi VAFT 5v. -juhlanäytös ja Oulun musiikkivideofestivaalien kanssa yhteistyössä toteutettu musiikkivideoraati.

Valtaosa festivaalin tarjonnasta esitetään Kino Dianassa. Jokaisena iltana elokuvateatterissa näytetään yli tunnin mittainen kuratoitu teoskimara, festivaalien selkäranka. Raatina ovat tänä vuonna olleet Reija Meriläinen ja Artor Jesus Inkerö.

Kokonaisuudet on jaoteltu neljän otsikon alle: Easier to Run; Born, Never Asked; Familiar Feeling ja Bad Guy. Nostan esille muutamia tärppejä näistä temaattisista näytöksistä ja esitän arvioita niiden yleisestä tasosta.

Small Town Girl -teoksessa jatkuva liike muodostaa kontrastin ympäristön pysähtyneen idyllin kanssa.

Easier to Run

Näytöksen teoksia yhdistävät korostunut ahdistuksen tila, muutokset ja pakeneminen. Teeman elokuvat edustavat festivaalitarjonnan heikompaa päätä, mikä johtuu niiden henkilökohtaisesta otteesta: haavoittuvuus paljastaa heikkoudet. Kun videotaide ei luota tarpeeksi estetiikkaansa vaan tavuttaa katsojalleen kertovansa nyt jotain tärkeää, ollaan vaarassa lipsua alueelle, jossa tekotaiteen kaltainen ruma sana nostaa päätään.

Ongelma on sama kuin taiteessa yleensä: kuluneet ajatukset eivät muutu kiinnostaviksi, vaikka ne esitetään taiteen kontekstissa. Jos visuaalisuus ei tuo kokonaisuuteen uutta, kyse on enää kuvitetusta saarnahetkestä.

Anna-Kaisa Ant-Wuorisen teos Luopua – vaan ei luovuttaa (2017) perustelee olemassaolonsa yksinkertaisella luuppimaisella toteutuksella, joka pääsisi paremmin oikeuksiinsa gallerian seinällä kuin elokuvateatterissa. Palaneesta talosta löytyneen pianon soittaminen kohoaa isommaksi metaforaksi, jossa on mukana myös yllätyksen elementti.

Amanda Aagardin ja Alexander Toman ohjaaman Love Thy Neighbour -teoksen (2019) narratiivinen dystopiakuvaus taas saa pohtimaan, missä menee videotaiteen, musiikkivideon ja perinteisemmän lyhytelokuvan välinen raja.

Setin vahvin elokuva on Aino Aksenjan Small Town Girl (Escape Sketches) (2019). Se kuvaa valkoisiin pukeutuneen naisen pakoa lävitse uneliaan Porvoon maisemien, pois päin kamerasta joko uimalla, veneilemällä, juoksemalla tai autoa ajamalla.

Videon idea ei ole tajunnanräjäyttävä mutta visuaalisesti kiinnostava, kauniskin. Henkilön jatkuva liike on ristiriidassa idyllisyyteensä jähmettyneen ympäristön kanssa.

Born, Never Asked

Näytöksen töistä pääosa vaikuttaa tarkastelevan kehoa, olemusta ja sukupuolta. Maria Kapajevan Test Shooting (2016) on yksinkertaisesta ideastaan huolimatta kokonaisuuden parhaimmistoa. Se analysoi naisten ja miesten kauneusstandardien välistä kuilua.

Kamera tallentaa keski-ikäisen brittimiehen seisomassa tyhjässä huoneessa. Häntä pyydetään poseeraamaan asennoissa, joissa seksikkyyttään korostavat naiset esiintyvät deittisivustoilla. Puolialastoman miehen ottamien asentojen koomisuus heijastaa vain yhteen sukupuoleen kohdistettujen vaatimusten absurdiutta ja kohtuuttomuutta.

Teos perustuu venäläisen postimyyntivaimoja välittävän sivuston naispuolisille asiakkailleen antamiin ohjeisiin. Miehille vastaavia ohjeita sivustolla ei ole.

Iona Roisinin Muistatko (A Method) (2019) on lyhyt mutta ajatukseltaan kirkas tekstielokuva hieman Michael Snow’n So Is This -teoksen (1982) jalanjäljissä. Ääniraidalla kuullaan säestyksestä riisuttu klassikkoiskelmä “Muistatko Monrepos’n” (1955), jota mustalle taustalle ilmestyvä teksti kommentoi.

Esseemäinen video muistuttaa taideteosten nostalgisoinnin vaarallisuudesta ja käsittelee sitä, miten teokset voivat kontekstista riippuen olla “vain lauluja” tai sitten jotain elämää suurempaa.

Oktaavipoliiseissa on kommunikaatiokatkos niin henkilöiden kuin tekstin ja kuvan välillä.

Familiar Feeling

Familiar Feeling -otsikon alle kerätyissä videoteoksissa korostuvat perhesuhteet mutta myös ihmisen suhde itseensä. Setti on festivaalin kiinnostavimpia. Teokset etenevät suureksi osaksi kuvan ehdoilla.

Erityisen hyvänä esimerkkinä nousee esiin Sophie Vukovićin Mother’s Milk (2019). Kyseessä on narratiivinen ja täysin dialogiton teos, jossa äidin ja tyttären välistä sidettä ja valtarakennelmaa vahvistetaan erinäisin pienin elein. Side kuitenkin hapertuu pikkutytön päästessä luonnon helmaan, alkutilaan.

Teos on katkelmallisuudessaan kuin säikeistä kudottu mutta kenen tahansa ymmärrettävissä. Eläinten ystävä saattaa tosin tuntea lopussa sääliä kaltoin kohdeltua kastematoa kohtaan.

Mimmi Ahosen Oktaavipoliisit (2019) kuvaa kommunikaatiokatkosta. Se keskittyy kahden samassa kahvipöydässä keskustelevan henkilön käsiin. Ensimmäinen puhuu loputtomiin erilaisilla assosiaatioilla vain itsestään ja vaikenee kiusallisesti, kun toinen avaa vierauden tuntojaan. Samalla tapahtumia kommentoi ironinen tekstitysraita.

Video toimii kolmella tasolla: arkisen asetelman, henkilöiden banaalien repliikkien ja niin kuvan kuin äänen taakse näkevän tekstin.

Riikka Gröndahlin Absent Referentissa (2018) dokumentoidaan kolmen parivaljakon reaktioita näkemäänsä eläinkoevideoon. Henkilöt keskustelevat näkemästään katsomisen aikana.

Tällainen toisen käden kautta kertominen ja affektien tutkailu on toki monesti käytetty idea. Siitä tulee mieleen esimerkiksi Abbas Kiarostamin Shirin (2008). Lähtökohta toimii tässä tapauksessa kuitenkin hyvin kuvatessaan vaihtelevia suhtautumistapoja samaan tapahtumaan.

Lopussa nähdään pätkä itse koevideosta. Kahden kuvatun asian välinen suhde korostuu mielenkiintoisesti. Myös ihmiset ovat teoksessa eräänlaisessa rottakokeessa.

Bad Guy

Useat Bad Guy -osuuden videot hyödyntävät jollain tapaa animaatiota. Esteettisten oivallustensa ansiosta näytös on ylivoimaisesti kiinnostavin kokonaisuus, josta on hankalaa valita vain pari huippua.

Frederique Pisuissen Tripsitter (2020) on kuvaus erilaisten hallusinogeenien vaikutuksista taiteilijan tajuntaan. Monologina esitetyn tekstisisällön taustalla kameran tallentama Gh0stSpace-verkkoalustan pienoiskaupunki muovautuu tajuntaan vaikuttavien aineiden avulla toisenlaiseksi.

Pisuisse valottaa teoksellaan traumoja, joita huumeet aiheuttavat kokijassaan, mutta videon jatkuvasti laajenevissa ja vääristyvissä maisemissa on myös oma kauneutensa. Teoksesta on annettu sisältövaroitus tapahtumasivuilla.

Tajuntaa laajentavia aineita tunteville video ei paljasta sen enempää kuin joidenkin paremmin tunnettujen populaarielokuvien psykedeliajaksot. Huumausaineiden todellisista vaikutuksista kiinnostavasti kertovia elokuvia ei kuitenkaan ole liikaa. Omalta pieneltä osaltaan Tripsitterin toivoisi edistävän järkevää päihdekeskustelua.

Kokonaisuuden ja ehkä koko tarjonnan onnistunein video on Leonhard Müllerin How to Disappear (2019). Kyse on Total Refusal -taiteilijakollektiivin (Müller, Robin Klengel ja Michael Stümpf) luomasta teoksesta, jonka aiheena on aseistakieltäytyminen.

Esseemäisesti etenevä teos pohtii kertojaäänen kautta pasifismia sotatantereella, rintamakarkuruutta ja rauhanomaisen periaatteen soveltamista viihdeteollisuuden tuottamiin sotakuvauksiin. Video käsittelee esimerkiksi ristiriitaa, joka syntyy pelaajan pyrkiessä toimimaan aseistakieltäytymisen ehdoilla pelissä, jonka sisältö pyörii sodan ja tappamisen ympärillä. Esseetekstin tukena nähdään kollektiivin Battlefield-videopelistä tallentamia pätkiä, jotka tuovat teokseen myös huumoria.

Videosta muodostuu kommentti väkivallattomuuden merkityksistä eri diskursseissa. Pelinauhoitteiden käyttäminen muistuttaa viime vuonna edesmenneen Phil Solomonin eksistentiaalisia videoita, jotka hyödynsivät GTA-pelien grafiikkaa.

Lopuksi

Video Art Festival Turun kaltaisia elokuvatapahtumia ei Suomessa juuri ole. Tarkalleen ottaen kyseessä on ainoa kokonaan videotaiteeseen keskittyvä festivaali maassamme. Jo siksi olisi suotavaa, että se löytäisi ennakkoluulottomia katsojia näin korona-aikanakin.

Videoiden määrä ja monipuolisuus pitävät huolen siitä, että jokainen löytää festivaaleilta varmasti jotain kiinnostavaa. Työryhmän ammattitaito ja omistautuneisuus näkyvät.

Linkkejä:

VAFTin kotisivut
VAFT Facebookissa
VAFT Instagramissa
VAFT Twitterissä

More Like This


Kategoriat


Artikkeli

Avainsanat


Add a Comment

Your email address will not be published.Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>