Yö on kulkenut yli viimeisen pilkun ja ihmiset pienissä ryhmissä kulkevat kohti kotia. Pian ryhmittymiä ei enää näy ja ympärillä olevien kerrostalojen viimeisetkin valot sammuvat.
Tarmon ja Renen keskustelu jatkuu nyt kuiskausta hieman kovemmin, kunnes väsymys kulkee heidän ylitseen tartuttaen haukotuksen ensin toiselle ja sitten toiselle.
Hiljaisuuden rikkova rasahdus kiinnittää kaverusten huomion ja molemmat vilkaisevat kerrostalon toiselle kulmalle. Kukaan ei astu pimeydestä.
‒ Kissa taisi olla. Mitäs me vielä keksittäisiin, Tarmo pohtii.
‒ Ei kai tähän aikaan enää oikein mitään keksi, Rene vastaa.
Toinen rasahdus, nyt samalta puolelta missä he istuvat.
He katsovat toisiaan ja odottavat, että joku astuisi kulman takaa. Askelten ääni lähenee.
‒ Shh, Tarmo kuiskaa.
Joku hyräilee lastenlaulua heitä lähellä.
‒ Ihhahhaa ihhahhaa…
Kulman takaa astuu mies, jota he eivät tunnista. Repaleiset farkut rikkinäisten lenkkitossujen päällä raahaavat maata. Yllään hänellä on musta ja kireä villakangastakki, jonka alta musta hupparin huppu peittää lähes kaiken paitsi kalpean leuan. Arpinen poski paljastuu valossa, kun vasen käsi nousee takin taskusta pyyhkimään räkää nenän pielestä.
‒ Alkaa tulla jo aika vilponen, tuntematon mieshenkilö sanoo.
Mies kaivelee taskuaan ja nostaa oikean etusormen huulilleen ja sitten hinkkaa etusormellaan ikeniään, jonka jälkeen nostaa sen silmiensä tasolle melkein niin kuin hän haluaisi sanoa jotain. Valo pyyhkii taas hetkeksi varjon hupun alta ja kaksikko näkee kärsineen näköiset kasvot, joiden arpia ei yhdellä silmäyksellä pysty laskemaan. Mies katsoo sormeaan ja toistaa muutaman kerran ääneen lausetta äänensävyn muuttuessa ensin kysyväksi ja sitten oivaltavaksi.
‒ Mihin johtaa kukin kaaoksessa. Mihin johtaa… Kukin kaaoksessa.
Hän tarkkailee ympäristöään arvioiden ja pysähtyy tuijottamaan toveruksia hymy kasvoillaan. Mies ottaa molemmat kätensä taskusta ja painaa kämmenet pitkin piponsa alta paljastuvia hiuksia ja huokaisee raukeasti. Huppu valuu alas ja pipo tippuu, mutta hän nappaa sen ennen maata kiinni. Ilman arpia mies olisi varmasti saanut seuraa baarista, Rene ajattelee itsekseen.
‒ Onko sinulla kaikki ihan hyvin? Tarmo kysyy.
‒ Ei voisi olla paremmin. Mitäs te tähän aikaan täällä?
‒ No tällä hetkellä me yritetään keksiä jotain tekemistä, Rene vastaa.
‒ Olisikohan sulla ehdotuksia? Tarmo kysyy.
Mies syventyy ajattelemaan ja mietteissään alkaa kävellä ympyrää laahaavin askelin. Hän pyörittää samalla etuhiuksistaan tupon, joka jää kuin sarveksi rasvaiseen pehkoon. Vastatessaan hänen äänensävyssään on jotain outoa, joka vangitsee kaverusten huomion. Hänen kehonkielensä vaikuttaa siltä, kuin sitä olisi harjoiteltu, melkein kuin hän pitäisi puhuessaan tiedotustilaisuutta. Jokainen liike tuntuu viestivän jotain ennaltamäärättyä ajatusta ja kiiluvat silmät puhuttelevat ääneti.
‒ Kyllähän aina ideoita löytyy. Nyt olisi otollinen aikakin. Oletteko te koskaan käyneet avannossa? Mies kysyy.
Hetken hiljaisuuden jälkeen kaverukset vastaavat yhteen ääneen:
‒ No joo.
‒ Eli te olette tietoisia sen terveysvaikutuksista? Kuinka nannaa se tekeekään ääreisverenkierrolle ja koko keholle. Mies alkaa puhua nyt, kuin myyntimies työssään. Keskeyttää kohteliaasti ja puhuu päälle. Vaihtaa äänensävyään sulavasti ja kertoo asiansa mahdollisimman tyhjentävästi.
Kaverukset kuuntelevat kiihkeää puhetta kärsivällisesti ja vilkuilevat välillä toisiaan ja nyökkäilevät. Viimein puheen päätteeksi hän kysyy: Eikö niin?
‒ No ihan varmasti. Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Nythän on sitä paitsi kohta jo kesä, sanoo Rene, joka oli niin uppoutunut miehen puheeseen, että säpsähti kysymyksestä.
‒ No se ei ole tässä tapauksessa ongelma. Te ette varmaan ole koskaan käyneet kelmi-avannossa, vai? Myyntipuhe jatkuu niin kauan, kunnes hän on kiinnittänyt itseensä molempien jakamattoman huomion.
‒ No en ole edes kuullut moisesta. Oletko sinä Rene? Tarmo kysyy hymyillen, huvittuneena miehen esityksestä.
‒ Täytyy kyllä myöntää, että on nyt on sivistyksessä aukko minullakin.
‒ Eiköhän sitten mennä? Lupaan, että ette tule pettymään. Mä johdan. Arvioitu saapumisaika kymmenen minuuttia.
Mies nostaa käden suoraksi ylös nyrkkiin, jonka jälkeen hän osoittaa toisella kämmenellään menosuunnan. Sitten hän koukistaa nyrkissä olevan kätensä kerran alas ja lähtee kävelemään.
‒ Vauhtia. Aikaa viisi sekuntia. Mars, hän käskee.
‒ No älä nyt sentään hosu. Tullaan tullaan, Rene sanoo.
‒ Ootko Rene nyt ihan varma? Tarmo kysyy.
‒ No ei meillä taida olla mitään menetettävääkään. Koko aamuyö aikaa kuitenkin ja itsehän sinä just kaipasit jotain tekemistä. Huomenna on aikaa nukkua vaikka koko päivä.
‒ No selvä sitten. Ja tarkoitat varmaan, että tänään on aikaa nukkua.
He nousevat kerrostalon syvennyksestä lootusasennosta ja lähtevät seuraamaan miestä. He huomaavat, kun hän nostaa puunjuurelta selkäänsä ruhjuisen repun, josta pilkistää ulos noin metrin mittainen keppi, jonka näkyvä osa hohtaa pimeässä. Repun pohjalla vaikuttaa olevan jotain painavaa.
He kävelevät verkkaasti kerrostalojen reunustoja pitkin, takapihojen poikki ja pensaikkojen läpi. He saapuvat LOL-maan keskustorin laidalle, matalan kerrostalon sisäpihalle johtavaan alikulkuun, jonka varjon suojaan mies pysäyttää ryhmän. Hän jää tarkkailemaan hiljaista maisemaa. Oikealta avautuu näkymä pieneen puistoon ja vasemmalla on tori. Toria ja puistoaluetta ympäröi autotie ja torin päädyssä on korkea kerrostalo, jonne päin mies nyt tähystää. Katutasolla on liiketilat pankille, jalokiviliikkeelle ja vaateliikkeelle. Jalokiviliikkeen edestä lähtee kivirappuset ylös ravintolaan.
‒ Seuratkaa! Mies sanoo.
He pysähtyvät jalokiviliikkeen eteen, jonka takahuoneeseen on jäänyt valo päälle. Mies laskee reppunsa maahan muutaman metrin päähän ikkunasta ja asettuu korkeaan polviasentoon. Hän kaivaa repusta mustan liinan, johon on kääritty punainen, kolhiintunut tiiliskivi, jonka kylkeen on painettu jokin logo. Hän nostaa tiilen molemmin käsin ylös kasvojensa ylle ja tuijottaa sitä hetken, kuin se olisi yhtä ihmeellinen asia, kuin vastasyntynyt vauva. Kaverukset nojailevat pahaa aavistamatta kivirappusiin ja katsovat, kun mies pyörittelee tiiltä kämmenillään näppärästi, kuin muurari, melkein muovaillen. Hän katsoo ikkunaa ja harjoittelee tiilellä, ikään kuin se olisi pesäpallo, venytellen ja pumpaten verta käteensä. Lopulta mies heittää tiiliskiven jalokiviliikkeen näyteikkunan läpi.
Kaksikko jähmettyy paniikista tuijottamaan näkyä. Sireeni alkaa soida. Mies menee ikkunan luo nostelemaan ja potkimaan isoja sirpaleita pois tieltä ja astuu sisään. Kun hän pääsee keskelle lattiaa, hän laittaa kuulokkeet korville, valitsee kappaleen puhelimesta ja alkaa tanssia sen tahtiin huutaen samalla:
‒ Mä en halua olla merenneito!
Rene ja Tarmo tuijottavat tilannetta edelleen sanattomina. Mies repii hiuksiaan ja tanssii kuin olisi transsissa. Kun hän vilkaisee kaksikkoon päin hurmiosta hymyillen, he lähtevät juoksemaan kiireesti karkuun päinvastaiseen suuntaan, josta he tulivat. Muutaman korttelin jälkeen, ennen junaraiteita heitä vastaan tulee pieni hiekka-aukio, jota valaisee yksi katulamppu. He pysähtyvät aukiolle haukkomaan henkeään. Kiskoista kuuluu saapuvan junan vaimea kaiku. Pian he näkevät, kun sama mies juoksee heitä kohti ja huutaa:
‒ Odottakaa!
Mies saapuu lähemmäs kaksikkoa ja alkaa lähestyä heitä hiipien. Hänen kätensä ovat täynnä haavoja ja kasvoja peittää veri. Hän ei ole lainkaan hengästynyt vaan hän vaikuttaa leveästä hymystä päätellen iloiselta. Hän tarttuu repusta pilkistävään, tiimalasin muotoiseen keppiin, kuin samurai miekkaansa ja pitelee sitä uhkaavasti. Tarmo ja Rene ovat molemmat valmiina hyökkäämään miehen kimppuun.
‒ Ota saalis ja lähde! Tarmo huutaa.
‒ Mikä saalis ja minne? Mä kävin kelmi-avannossa! Mies sanoo rehvakkaasti ja räkäisee veriklimpin suustaan. ‒ Äärimmäisen virkistävää. Sitten alkaakin seuraava osuus.
‒ Jaa mikä? Tarmo kysyy.
‒ Vasikkavoodoo. Sellainen kepposten sinettiä suojeleva loitsu.
Mies sujauttaa kepin reppuunsa yhtä ketterästi, kuin siihen tarttuikin. Sitten hän vetää huppunsa alas, sarvi edelleen etuhiuksissaan.
‒ Näettekö te tämän arven tässä? Mies osoittaa kaulassaan olevaa pitkää arpea, joka ulottuu korvasta korvaan.
‒ Te ette varmaan halua vastaavaa, kun teidän nuket on vielä niin ehjiäkin.
‒ Miksi omasi on sitten niin raadeltu? Rene kysyy.
Mies niiskuttaa, irvistää, yskii ja painaa kämmenet ohimolleen. Kohta hän puristaa rystyset valkoisena kätensä nyrkkiin. Iloinen mielentila muuttuu salamannopeasti ensin voivottelevaksi ja sitten raivoisan surulliseksi. Kyyneleet pärskähtävät miehen kasvoilta, kun hän melkein kuin pakon sanelemana korahtaa kurkustaan sanat:
‒ Koska sun valhees on totuudesta seuraavaks suurin!
Rene seuraa, kun mies pyörittelee hiuksistaan toisen sarven edellisen viereen ja sitten alkaa hypistelemään jotain taskussaan. Rene näkee sivusilmällä Tarmon yrittävän näppäillä puhelintaan piilossa mieheltä ja päättää viivytellä miestä tiedustellen tämän nimeä.
Mies katsoo Reneä arvioiden ennen, kuin vastaa:
‒ Tapani. Tapani Orjantappura.
‒ Just joo. Ei kenelläkään ole tuollaista nimeä, Tarmo väittää vastaan.
‒ No ei niin. Kuulostaa ihan.. Ihan Jeesukselta. Rene jatkaa.
‒ Se onkin mun brändi, Tapani vastaa.
Aamu alkaa sarastaa. Poliisiauto pysähtyy jalokiviliikkeen eteen. Sireeni lakkaa soimasta.
‒ Mennään, Rene kuiskaa.
‒ Pettämätön voodoo. Tapani ajattelee ääneen.
‒ Mitä muuta kannat tuossa repussasi? Rene jatkaa kysymyksillään.
‒ Esimerkiksi yhtä tiiliskivistäni, mittatilaustyötä. Toivomuslistakin siellä. Tässäpä teille muisto. Mies kaivaa taas tiilen repusta ja heittää sen Renelle huutaen: ‒ Koppi! Yrittäkää olla hukkumatta.
Asemarakennus jää taakse. Tapani pysähtyy odotuskopin luona ja jää katselemaan ympäristöä.. Hän nojaa kämmenillään polviinsa, kunnes nappaa kepin olkansa yli ja piirtää pari kuviota asfaltin vieressä olevaan santaan. Tarmo ja Rene ottavat Tapanista etäisyyttä, mutta pysähtyvät myös.
Lopulta Tapani sytyttää tuutin muotoisen sätkän, imee posket lommolla pari henkosta ja hyppää takin helma hulmuten alas laiturilta ja lähtee kävelemään raiteita pitkin. Juna lähestyy. Hetken käveltyään Tapani pysähtyy ja katsoo taakseen. Rene huutaa:
‒ Mihin sinä oikein menet?!
‒ Helvetin lähelle. Tapani huutaa ja purskahtaa räkäiseen nauruun.
