Kolumni: ”Ei kai se ole mitään BoD-roskaa?” – Omakustanne ja ajatus oikeasta kirjailijasta

Omakustanteisiin teoksiin suhtaudutaan Suomessa osittain vielä nihkeästi. Miksi näin on? Vaikuttaako omakustanteiden lisääntyminen ajatukseen siitä, millainen on oikea kirjailija?

”Ei kai se ole mitään Books on Demand -roskaa?” olen saanut kuulla pari kertaa, kun olen jutellut käsikirjoituksistani puolituttujen kanssa. BoD eli Books on Demand on kenties tunnetuin omakustanteiden painotalo.

Tokaisu kertoo, kuinka ristiriitaisessa maailmassa omakustanne elää. Siihen suhtaudutaan usein B-vaihtoehtona tai jopa ”roskana”. Mistä tällaiset ajatukset tulevat? Millaisessa raossa omakustanne on?

Kirjailijanloput-nimisessä Facebook-ryhmässä virisi tovi sitten keskustelu omakustanteista. Osa oli niitä lukenut, osa jopa julkaissut. Oli luettu sekä hyvää että huonoa; oli julkaistu sekä hyvää että huonoa.

Omakustanteiden joukko on laaja ja kirjava. Julkisessa keskustelussa tartutaan usein juuri niiden vaihtelevaan laatuun. Itse kustannettujen kirjojen ajatellaan olevan keskeneräisiä tai vasemmalla kädellä hutaistuja. Näin ei läheskään aina ole.

Esimerkiksi omakustannekirjailija Anna Kaija kertoo miettivänsä tarkkaan sekä kirjan sisältöä että ulkoasua.

”Olen hankkinut rinnalleni esilukijoita, jotka osaavat aidosti kaivaa tekstistä sen, mikä siinä toimii ja mikä ei”, hän kertoo.

Mikäli kustantamiseen liittyy jokin kysymys, johon Kaija ei osaa itse vastata, hän luottaa kollegoiden tukeen.

Joskus omakustannekirjailija hankkii kustannustoimittajan. Usein esteenä on kuitenkin raha. Kustantajan etuihin kuuluu kustannustoimittaja, auktorisoitu ohjaaja, joka tietää, mihin suuntaan kirjaa tulisi viedä.

Mutta onko kaupallinen kustantaja aina oikeassa? Moni kuvittelee, että kaupallisten kustantamoiden ainut ja tärkein tavoite on tuottaa laadukasta kirjallisuutta. Se pitää vain osittain paikkansa. Esimerkiksi Otavan yksi tavoite on kannattava liiketoiminta. Koko Otava-konsernin, johon kuuluu paljon muutakin kuin kirjakustantamo, liikevoitto oli viime vuonna 26,5 miljoonaa euroa.

Kahdella isoimmalla kustantajalla on hallussaan avaimet lähes kaikentyyppiseen kaunokirjallisuuteen. Otava ja WSOY ahmivat pienempiä kustantamoita, ja kahden ison monopoliasema näyttää vääjäämättömältä.

En väitä, etteivätkö kaupalliset kustantajat haluaisi tuottaa myös laadukasta kirjallisuutta. Totta kai he haluavat. Näiden kahden intressin esittäminen vastakohtina on väsynyttä argumentaatiota.

Mutta väitän, että kaupallisuutta ja sen vaikutusta kirja-alaan on aliarvioitu. Aika harvan ahkerankaan lukijan kirjahyllystä löytyy joukko omakustanteita ja pienkustantamoiden kirjoja odottamassa innokkaita lukijoita. Uskon, ettei se johdu pelkästään tarjonnasta. Kukaan ei voi kieltää, että rahalla saa ja hevosella pääsee.

Tarvitsemme enemmän tutkimusta ja tietoa siitä, miten kaupallisuus määrittelee sitä, mitä luemme ja miksi. Näin pääsisimme syvemmin selville siitä, kuka tai mikä lukutottumuksiamme ohjailee.

Anna Kaijan mukaan runouden alalla omakustanne alkaa olla jo sosiaalisesti hyväksytty julkaisumuoto. Proosan puolella se koetaan kuitenkin edelleen vieraana. Miksi näin on?

Pohjimmiltaan kysymys omakustanteesta on kysymys oikeasta kirjailijuudesta: Kuka saa kutsua itseään kirjailijaksi? Tarkoittaako omakustanteiden laaja hyväksyminen sitä, että kuka tahansa voi riistää kirjailijan viitan ”oikealta” kirjailijalta?

Omakustannetta voidaan lähestyä uskontotieteestä tutuin termein. Kustannussopimus toimii siirtymäriittinä kirjailijuuteen ja kirjailijan titteliin. Minäkin ryhdyin ajattelemaan itseäni ”oikeana” kirjailijana vasta, kun nimet olivat paperissa. Omakustanteesta puuttuu auktoriteetti: joku, joka antaa valtuutuksen käyttää tuota painavaa k-sanaa.

Tähän auktoriteetin puutteeseen ovat vastanneet lukuisat pienkustantamot, joita putkahtelee ilmoille tasaisin väliajoin. Jo kustantajan mainitseminen, siis se, että kirjani julkaisee joku muu kuin minä itse, nostaa kirjan meriittejä muiden silmissä. Tämä siitäkin huolimatta, että monessa pienkustantamossa painatuksesta, grafiikoista ynnä muusta pitää maksaa itse tai keksiä jokin joukkorahoitusmenetelmä – samaan tapaan kuin omakustanteen kohdalla.

Loppupeleissä päädytään kirjailijan sosiaaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen. On oltava jokin pelko, joka saa kirjailijan kokemaan toiset kirjoittavat ihmiset uhkana omalle kirjailijuudelleen. Ja se on uhka toimeentulosta. (Raflaava väite, sillä ovathan kirjailijat aidosti kiinnostuneita myös kirjallisuuden laadusta. Toimeentulon painoarvoa ei silti pidä vähätellä.)

Mikko Lamberg pohtii Lumoojan numerossa 4/2020 kirjailijoiden pelkäävän, että kukaan ei lue heidän teoksiaan ja siksi he korostavat kirjojensa tärkeyttä. Kirja-ala on hyvin kilpailullinen ala, jossa kaikki havittelevat samoja apurahoja ja palkintoja. Muutos kirjailijoiden toimeentulomahdollisuuksissa edesauttaisi sitä, että voisimme keskustella omakustanteista rauhallisemmin ja konkreettisemmin. Voisimme keksiä ratkaisuja.

Nykyään on erittäin vaikea saada kustannussopimusta. Se on karu totuus. Mitä vaikeammaksi kustannussopimuksen saaminen käy ja mitä enemmän kustantajat miettivät sitä, mikä kirja on markkina-arvoltaan kannattava, sitä enemmän meidän tulisi miettiä omakustanteen paikkaa kirjataivaalla. Jos kirjailijuus varataan vain niille, jotka pääsevät läpi kustantajien seulan, on kirjallinen kenttä tuomittu muotoutumaan tietynlaisten linssien läpi.

On myös mahdollista elää toisella tavalla, kustantajien ulkopuolella. Osalle kirjailijoista omakustanne on sekä ainut että mieluisin vaihtoehto.

Anna Kaija esimerkiksi ei edes yrittänyt päästä kaupallisille kustantajille. Hän on omien sanojensa mukaan viihtynyt omakustanteiden parissa hyvin. Hän tuntee lukijakuntansa ja hänellä oli jo aktiivinen kohderyhmä mielessä, kun hän aloitti kirjoittamisen. Samoin kirjailija Taru Väyrynen on nykyään tunnettu nimenomaan BoD-romaaneistaan, joita hän kirjoittaa miehensä kanssa.

Nykyään Otavalle kuuluva Karisto julkaisee romaanini tänä vuonna. Kirjallani on myyntiarvoa, koska se on kirjoitettu tyypillisen romaanin muotoon ja se käsittelee ajankohtaista teemaa. Jos olisin kirjoittanut kokeellisen romaanin marginaalisesta aiheesta, ovet tuskin olisivat avautuneet. Tämä seikka ei tee kirjastani huonompaa tai parempaa, mutta se on asia, joka kannattaa pitää mielessä.

Jos emme anna arvoa kaikille niille kirjoille, jotka jäävät kustantajien seulan ulkopuolelle, kirjallisuuden kenttä kapenee uhkaavasti. Yhä harvempi saa kutsua itseään kirjailijaksi. Mielestäni tämä on paljon pahempi uhka kuin omakustanteiden vaihteleva laatu.

Anna Kaija uskoo, että omakustanteet lyövät itsensä läpi proosankin puolella.

”Maailmalla on jo menestyviä omakustantajia ja kenttä on todella laaja”, hän toteaa.

Ehkä aalto etenee Suomeen asti.

Teksti: Miska Karhu
Kuva: Pixabay