Jussi Seppänen ohjaa Turussa Kirjan talolla luovan kirjoittamisen kokeneemmille taitajille suunnattua Kirjailija-akatemiaa sekä sarjakuvan käsikirjoittamista Muurlan opistossa. Vuoroviikoin aikaa jää myös omalle kirjoittamiselle.
Jussi Seppäsen ura luovan kirjoittamisen opettajana alkoi vähitellen kirjailijan uran siivellä. Alkuun oli muutamia lyhyitä kursseja siellä täällä.

“Kun opetus muuttui sillä tavalla helpoksi, ettei enää jännittänyt ja pystyi keskittymään oikeisiin asioihin, aloin rakentamaan ja tarjoamaan lisää kursseja”, Seppänen kertoo.
Siinä vaiheessa Seppästä pyydettiin opettamaan Turkuun Kirjan talolle.
Lumoojan viimeisin kummiluokka on Seppäsen nyt neljättä vuotta vetämä Kirjailija-akatemia, jossa opetus kestää koko lukuvuoden. Kurssin aikana opiskelijat työstävät yhtä pitkää käsikirjoitusta. Lopuksi julkaistaan kurssilaisten yhteinen novelliantologia.
“Pidän siitä, että on koko vuosi aikaa olla rauhassa samojen tyyppien kanssa. Siinä ehtii opettamaan muutakin kuin sen, että rohkaisee kirjoittamaan lisää.”
Mukaansatempaavuus kaiken ytimessä
Jussi Seppäsen viimeisin oma julkaisu on kirjailijan omaa nimeä kantava autofiktioromaani Jussi Seppänen (WSOY, 2020). Se kertoo Jussi Seppänen -nimisestä miehestä, joka julkaisee esikoiskirjan.
Vaikka romaani kertookin Seppäsen omasta elämästä, sen tarinoivat ja jutustelevat sävyt ovat kirjoittajan itsensä luomia, kirjallisia elementtejä. Opetuksessa Seppänen korostaakin, että tekstin on oltava mukaansatempaava, kertoi se sitten mistä tahansa. Mukaansatempaavuus taas edellyttää jännitettä.
“Jännite pohjautuu pitkälti siihen, että henkilöllä on sisäinen motiivi. Niin me ymmärrämme, miksi joku henkilö yrittää jotain, ja jännite syntyy siitä, kun odotamme, miten siinä käy.”
Sarjakuvan kirjoittamiseen taas pätevät omat lainalaisuutensa. Sarjakuvan käsikirjoittaminen on työväline, osa kokonaisuutta. Käsikirjoittajan ja piirtäjän onkin Seppäsen mukaan syytä kommunikoida keskenään.
Formaatti on jossain määrin rajaava verrattuna proosan kirjoittamiseen. Esimerkiksi dialogin on oltava napakkaa, sillä kovin pitkiä keskusteluja on työlästä piirtää. Kuvallinen ilmaisu vie oman tilansa, joten kovin pitkää juonta ei käsikirjoitukseen yleensä mahdu.
”Sarjakuva on tiivistämistä”, kirjailija summaa.
Opetusta keskustelevassa ilmapiirissä
Kirjallisen ilmapiirin mahdollistaminen on oleellinen osa opetusta. Ihanteellisessa tilanteessa opettaja voi astua taka-alalle ja antaa opiskelijoiden keskustella kirjoittamisesta keskenään. Seppäsen mukaan puhuminen kehittää kirjallista itsetuntoa.
Opiskelijoiden itsensä luoma turvallinen tila on äärimmäisen tärkeä asia kurssilla kehittymisen kannalta. Oleellisinta on suhtautua vakavasti toisten teksteihin.
“Silloin siinä automaattisesti käy niin – jos ihmisellä yhtään on tilannetajua – että hän itsekin haluaa suhtautua vakavasti omaan tekstiinsä.”
Vastaavasti kirjoittajat kehittyvät kurssilla myös palautteen antajina, mikä on tärkeää oman tekstin analysoimisen kannalta.
Lisäksi kirjoittajana kehittyminen kysyy tietenkin ahkeruutta.
Opettajan tehtävä on tunnistaa eri kehitysvaiheissa olevat kirjoittajat, koska eri ihmisillä kehitys kirjoittajana on erilaista.
“Se, että yksinkertaisesti ymmärtää ‘mitä minä olen tekemässä’, vaatii hirveän usein jonkun ulkopuolisen kertomaan, mistä teksti oikeastaan kertoo.”
Opettamalla oppii opettamaan
Kirjailija-akatemiassa työstetään pitkiä käsikirjoituksia ja palautekertoja on useita.
“Se on ihan oikeaa työtä”, Seppänen toteaa työmäärästä.
Palautteen antaminen ja vastaanottaminen jännittävät usein molempia osapuolia, mutta pitkäjänteisellä kurssilla palautekerrat ehtivät muuttua luonteviksi, kun on aikaa tutustua ihmisiin.
Seppäselle työssä ilahduttavinta onkin huomata olevansa hyödyksi opiskelijoilleen. Silloin voi todeta tehneensä työnsä oikein.
Entä miten kirjailija itse hyötyy opetuksesta?
“Yleensä sanotaan, että opettaja oppii eniten, mutta olen vähän eri mieltä. Sitä luulee, että siinä oppii kirjoittamaan, mutta mielestäni opettamalla oppii opettamaan.”
Kirjailija nauttii työssään siitä, että pääsee puhumaan kirjoittamisesta. Hän kokee olevansa hyvässä tilanteessa, kun voi rahoittaa kirjailijan uraansa tekemällä opettajana alan töitä, eikä ole näin täysin riippuvainen apurahoista.
Kirjoittaminen ja sen opettaminen tavallaan tukevat toisiaan, mutta eivät Seppäsen mukaan siksi, että niissä olisi niin paljon samaa. Pikemminkin päinvastoin.
“Kirjoittamisessa pyrkii sellaiseen kaaokseen päänsä sisällä, jotta saa aikaan luovan tilan. Opettaessa on juuri päinvastoin: sitä on vastuussa siitä, että asiat toimivat. On kyettävä puhumaan ymmärrettävästi ja avuliaasti.”
Kirjoittamisen opettaja kehittyy ennen kaikkea lukijana, mutta myös kommunikointitaidot karttuvat. Tietenkin kaikki oppi on hyväksi myös kirjoittamisen kannalta, mutta Seppänen uskoo, että hän kyllä kirjoittaisi paremmin, jos ei opettaisi.
“Kaikki aika, jonka käyttää muuhun kuin kirjoittamiseen, on pois kirjoittamiselta.”
Kirjoitusjaksojen aikana kirjoittaminen ja opettaminen tapahtuvat vuoroviikoin: yksi viikko menee opettamiseen, kaksi viikkoa kirjoittamiseen. Ajatus uudestakin kirjasta on alkanut vähitellen kiehtoa.
“Nyt kun on kulunut tasan vuosi edellisestä kirjasta, tiedän taas mitä aion kirjoittaa. Ensin mietin, haluanko edes kirjoittaa vielä mitään, mutta nyt olen ajatellut, että kyllä aion.”
Numeron 2/2021 kummiluokalta on julkaistu Lumoojan verkkosivuilla novelli Kaija Lammintaustalta.